Pieni elämä ja Vegetaristi, ehkei ihan iltasatuja

Nimipäivä. Helenan päivä.
"Tänään on lauantai, heinäkuun 31. päivä, tänään onnittelemme Helenaa", selosti radioääni Naistenklinikan synnytyshuoneessa aamuvarhaisella 35 vuotta sitten. Hiukan ennen kahta päivällä syntyikin kuopukseni. Hienoa kun ihan radiossa onniteltiin tulevasta tapahtumasta! Nimipäivät ovat lapsuusmuistoissani merkittävämpiä kuin syntymäpäivät. Vietimme nimittäin kesälomia Hauholla

Torvoilan Yli-Simolan täysihoitolassa ja emäntä oli kaimani. Helenan päivänä oli kahvipöydässä aina mansikkainen täytekakku. Voi sitä onnea! Asuimme alkuun päätalossa ja sittemmin kanalan yhteydessä olevissa vierashuoneissa. Seinähirsissä tikitti kuolemankello, kanat kaakattivat, maantien varressa istuskeltiin maitolavalla, haukiakin sain virvelillä. Lumpeet kukkivat, malluaiset vesihiihtivät ja punkit irrotettiin voilla. Ja haikeita silmäyksiä luotiin talon hauskannäköiseen poikaan, tulevaan isäntään. Viisi-kuusikymmentäluvulla kesävieraat olivat maatalossa lisätienesti.

Kuva et-lehden jutusta 4.5.2014

Vieraat löysivät paikkansa heinäpellolta, saunan lämmityksestä, marjanpominnasta ja kattotalkoista. Me lapset uimarannalta tai heinäladosta. Tikkaa heitettiin, Eeva-sarjaa luettiin ja kirjeitä kirjoitettiin, hevosella pääsi ajelemaan joskus - jos uskalsi. Saunalimonadit saatiin ostaa emännän kellarista, Greippi Palma oli suosikkini.

Tänään tarjolla on pilvistä ja sadekuuroja. Meneillään on miltei helteetön kesä. Siis mitä oivallisin syy tarttua kirjallisuuden ehtymättömään tarinavakkaan ja avata se: voi ihme mitä sieltä löytyykään. No, olkoon menneeksi, aina ei osu kohdilleen, mutta kun oikein kaivaa, niin kyllä.

Kovasti on hehkutettu kevään ja kesän kirjallisuusarvosteluissa Vegetaristia ja Pientä elämää.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, Keltainen kirjasto, Tammi 2017, suomennos Arto Schroderus

Juuriltaan havaijilaisen Hanya Yanagiharan toinen romaani on perin juurin amerikkalainen kasvukertomus. Rankka tiiliskivi kokeneellekin lukijalle. Sivuja on yli 900. Mutta ei hätää: teksti vetää. Ainakin ensimmäiset kolmesataa sivua. Sen jälkeen on pakko pitää paussi ja miettiä, olisiko hirveän syntistä hiukan harppoa... Sillä niinpä kävikin, että paikoitellen hiipii tajuntaan tunne siitä, että kirjailija olisi voinut käyttää henkistä stilisoijaansa hiukan ahkerammin ja tiivistää, tiivistää. Teksti on silti niin hienoa ja tarina niin järisyttävä ja kiinnostava, että kannattaa sinnitellä loppuun saakka. Jenkeissä kirja oli sensaatio, minkä ymmärtää, koska tarina sivuaa arkoja aiheita: muun muassa uskonnollisen yhteisön ja koulukotien lapseen kohdistunutta hyväksikäyttöä. Hyväksikäytön haavat eivät parane koskaan. Tämä kammottava trauma on teoksen punainen lanka, näkymätön koura, joka pitää päähenkilöitä ja lukijaa otteessaan koko matkan ajan. Ystävyys ja siihen liittyvä pyyteetön rakkaus kantavat ja tarinan henkilöiden kohtalot nivoutuvat toisiinsa tiiviisti, vaikka kunkin lähtökohdat ovatkin sangen erilaiset ja joidenkin kohdalla sattumalta löytyneet oikeat ihmiset ovat pelastaneet tuholta. Neljä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin, ja kuinkas sitten käykään? Särkynyt juristiopiskelija Jude, hyvännäköinen näyttelijä-tarjoilija Willem, valovoimainen taiteilijanalku JB ja pitkästynyt arkkitehti Malcolm kehittyvät yhdessä ja erikseen, lähentyvät, etääntyvät ja lähentyvät, mutta pitävät yhtä koko aikuisuutensa - kunnes kuolema heidät erottaa.  Näin upeasti kirjoitettuja kirjoja soisi löytävänsä useamminkin, mutta hiukan vähemmillä sivuilla varustettuna, kiitos. "Oli kaksi tapaa unohtaa. Monta vuotta hän oli kuvitellut (ei kovin kekseliäästi) holvin, jonne hän päivän päätteeksi keräsi kuvat ja tapahtumasarjat ja sanat, joita ei halunnut enää ajatella; hän avasi raskasta teräsovea sen verran, että sai hätistettyä ne sisään ja työnsi sen nopeasti ja visusti kiinni. Mutta tämä menetelmä ei ollut tehokas: muistot tihkuivat silti ulos. Hän huomasi, että ne piti eiminoida eikä ainoastaan varastoida."
http://www.kirja.fi/kirja/hanya-yanagihara/pieni-elama/9789513191771/

Han Kang: Vegetaristi, Gummerus 2017, suomennos englanninoksesta Sari Karhulahti

Nyt on tunnustuksen paikka. En lukenut kirjaa kokonaan, vaikkei se olekaan paksu, eikä

vaikeaselkoinen tai huonosti kirjoitettu. Se oli mielestäni ainoastaan vastenmielinen. Kamala sanoa paljon kehuja ja ylistystä saaneesta kirjasta noin, mutta minkäs teet. Kirja kertoo hiipivästä hulluudesta, mutta kenties vieläkin enemmän korealaisesta yhteiskunnasta, asenteista ja arvomaailmoista. Ja ne ovat kyllä kaukana meikäläisestä niin henkisesti kuin maantieteellisestikin.
Yeong-hye elää perinteisen naisen elämää Etelä-Koreassa, on tottunut alistumaan muiden tahtoon, olemaan miehensä palvelija. Outojen painajaisten myötä hän lopettaa lihansyönnin, tyhjentää kaikki eläinkunnan tuotteet kaapeista ja ryhtyy vegetaristiksi. Seksi aiheuttaa hänelle pahoinvointia, ja hän vieroksuu miestään, joka haisee lihalle. Minäkin vieroksuisin tuota miestä, lukemani perusteella: "Miksi huulesi ovat noin kelmeät? Etkö ole meikannut?" Potkaisin kengät jalasta ja vedin häkeltyneen vaimoni takaisin peremmälle, vaikka hän oli jo pukenut takin ylle. "Aioitko tosiaan lähteä ulos tuon näköisenä?" Kuvajaisemme heijastuivat kampauspöydän peilistä. "Meikkaa uudelleen." Yeong-hyen painajaisunien muokkaama elämänmuutos suistaa raiteiltaan hänen läheisensä maailman, vaarantaa aviomiehen urakehityksen ja johtaa toinen toistaan kammottavampiin tilanteisiin. Yeong-hye katoaa muilta ihmisiltä, häneen ei voida vaikuttaa. Mikään ei voi palata ennalleen... Hyistä ja puistattavaa kerrontaa, erityisesti läheisten asenteet paljastetaan raadollisesti. Lukijaa ravistellaan, ja lukija ravistuu. Jos jaksat lukea tämän, olet oppinut jotain korealaisesta perheestä, ehkä. https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512404933/vegetaristi/

"Tosi mahtava selfie vai mitä?" 
Lepakoiden pärstäkertoimia kirjasta Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951

Kasakoiden kova kohtalo ja erään partisaanin myöhempi elämä - aikamatka Friulista Firenzeen

Huumaavan kuumana viikonloppuna on luontevaa lennähtää etelään, maahan jossa puhutaan kaunista kieltä ja nautitaan erinomaisesta ruoasta. Ja saattaahan siellä silmä levätä komeissa urhoissakin...
Sukkelasti tällainen siirtyminen käy kirjan tai kahden kanssa. Ja samalla voi virittäytyä tunnelmaan juutuubin rytmiryhmän säestyksellä. https://www.youtube.com/watch?v=uNCxfVIUQVQ

Rita Pavone valloitti maailmaa iskelmällä nimeltä Cuore, kun Marco Vichin komisario Bordelli etsi työkseen konnia vuoden 1964 Firenzessä, painolastinaan sodan haavat. Saman sodan, jonka viimeisestä vuodesta Friulin maakunnassa kertoo Carlo Sgorlon.

Carlo Sgorlon, Menetettyjen jokien armeija, Otavan kirjasto 1988, suomennos Marja-Leena Mikkola

Kasakoiden jälkeläinen, kirjailija Carlo Sgorlon (1930-2009) on kirjoittanut hienon kertomuksen Italian Friulista, josta on itsekin kotoisin. Teos avaa sielujemme silmille toisen maailmansodan viimeisen vuoden aina katkeraan loppuun saakka. Se kertoo Martan, viisaan ja tarkkanäköisen palvelijan tarinaa. Se kertoo kasakoiden tarinaa, kasakoiden jotka tulivat petetyiksi, hylätyiksi ja tuhotuiksi, niinkuin niin monet muutkin tuon raakalaismaisen sodan kuohuissa. Pieni, vuorten keskellä rauhassa elämään tottunut Friulin (Friaulin) kylä on jo saanut tottua tuskaan. On menetetty kokonainen mustalaisleiri, ja palvelija Marta kadottanut emäntänsä Estherin samojen härkävaunujen mukana. Saksaan. Leirille. Marta asuu Estherin huvilassa, kun kasakat, maahantunkeutujat ja saksalaisten liittolaiset saapuvat. He asettuvat asumaan kylään, valtaavat talot ja juovat viinat. Kyläläiset kuitenkin tottuvat pian uusiin asukkaisiin ja rinnakkainelo on ajoittain harmonista. Rakkauskin kukoistaa. Loppu kuitenkin häämöttää. Partisaanit ja nälkä ahdistavat ylpeitä kasakoita ja saavat monet heistä ärtymään ja uhmaamaan päälliköiden komentoja. Yhteenotot kiihtyvät, kyläläiset menettävät omiaan ja alkavat vihata "maahantunkeutujia". Osa kasakoista ymmärtää kyläläisten kaunan ja tajuaa myös oman tiensä tulleen päätökseen. Näin on päätellyt myös Urvan, Martan rakastettu rauhantahtoinen kasakkapäällikkö. Se kuinka asiat kehittyvät sodan päätepisteessä ja sen jälkeen, millaisia kärsimyksiä Venäjän arojen hylätty kansa joutuu kohtaamaan, on sydäntä riipaisevaa.
Tämä teos on ajankohtainen.
Se kertoo asian, jonka jokainen täysjärkinen ymmärtää: sodassa ei ole voittajia.

"Hän tiesi kyllä, että ennemmin tai myöhemmin jossakin osassa maailmaa syttyisi jokin toinen sota, toinen sissiliike, ja toiset partisaanit kätkeytyisivät metsiin ja vuorille, ja toiset kylät poltettaisiin liekinheittimillä tai räjähteillä. Tulisi toisia teloituskomppanioita ja toisia kostoja, ja taas koirat haukkuisivat yöllä ajaakseen luolastaan sen, jota maahan tunkeutunut sotajoukko ajoi takaa.(...) Hänellä, Martalla ja kaikilla niillä jotka eivät halunneet sotaa, oli edessään Sisyfoksen työ, joka oli määrä aloittaa yhä uudelleen alusta."
https://it.wikipedia.org/wiki/Carlo_Sgorlon
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1507445__Ssgorlon__Orightresult__U__X4;jsessionid=D6854AD92220CFA2D46FACF0A41EE4B7?lang=fin&suite=cobalt

Marco Vichi, Komisario Bordellin likaisin tapaus, Aviador 2017, suomennos Enneli Poli
Kannen kuva: Yari Marcelli, kannen suunnittelu: Matti Vuohelainen

Marco Vichin komisario Bordelli ei ole nimestään huolimatta sutenööri, vaan aivan tavallinen firenzeläinen mies 1960-luvun alkupuoliskon tavoilla ja asenteilla. Vichi vetoaakin lukijansa nostalgian kaipuuseen, mikäli tämä sattuu olemaan meikäläisen kaltainen mummeli. No onhan se useimmiten sangen kelvollinen tapa tarinoida -  ottaa askel elettyyn aikaan ja napsia sieltä tunnelmia ja tuoksuja. Ja jotta siinä ei olisi kaikki, harpotaan välillä kauemmaksikin, toisen maailmansodan aikoihin ja komisarion muistoihin partisaanitaisteluista saksalaisia vastaan. Sodan rippeiden siivoamisesta onkin pohjimmiltaan kyse tässä uutuusdekkarissa, joka ilmestyi tosin alkukielellä jo vuonna 2003. Vichi on kelvollinen kirjoittaja, kesäpäivän ratoksi näitä lukisi enemmänkin. Kieliasu nyt hiukan nyppii: on turhia pilkkuja ja miksi ihmeessä kvestuura? Miksei poliisilaitos ta pääpoliisiasema? Tekstin juoksutuksessa on toivomisen varaa, nyt ei mene niinkuin oikeassa kirjassa. Kun vihdoin on tottunut komisarion yllättävään nimeen ja huitaisee grillikintaalla pilkuille, niin pääsee hyvin kärryille murhasta jos toisestakin. Erityisen vastenmielisiä ovat pikkutyttöihin kohdistuneet väkivallanteot, joiden motiivi löytyy kaukaa menneisyydestä. Kun komisarion ystävä ja tietolähde Casimiro surmataan ja sullotaan matkalaukkuun, komisario on pyörällä päästään. Ja loppujen lopuksi, niinkuin oikeassa elämässäkin: kaikki liittyy kaikkeen ja paha saa lopulta paikkansa. Vai onko hän sittenkään Paha? Vaiko vain sodan ja leirien kauhuilla piinattu sielu, jolle todellisuus on toisenlaista houretta kuin itseään "normaaleina" pitäville?
Vichin komisario on tervetullut kollegojensa joukkoon apurinsa Pirasin kanssa! Kuten asiaan kuuluu, lukijan makunystyröitä kutkutellaan ruoalla, onhan Bordellillakin kirjallisten esikuviensa tapaan lempikuppilansa ja suosikkikokkinsa, Totò, joka on kunnostautunut myös rötöstelyn saralla ja kertoo hyytäviä tarinoita kotikonnuiltaan.
"Ribollita-keiton jälkeen pöytään tuli kanipataa yrttikastikkeessa. Bordelli oli hermostunut, hän söi ahneesti ja joi viiniä kuin se olisi vettä, katsellen kattiloista ja pannuista nousevia höyryjä. (...)
-Olenko koskaan kertonut teille siitä tyypistä kotiseudullani joka vuonna 1955 tappoi kaksostytöt?
-Minusta tuntuu että olet... Bordelli sanoi toivoen ettei Totò jatkaisi.
-Hän oli juuri päässyt hullujenhuoneesta ja löysi tytöt leikkimässä metsässä...toinen oli kymmenvuotias, toinen kahdentoista..
-Oudot kaksoset, Bordelli sanoi. Kokki pysähtyi hetkeksi, ja heilautti sitten kättään ilmassa.
-Ei takerruta pikkuseikkoihin..."
https://www.aviador.fi/kauppa/kaunokirjallisuus/komisario-bordellin-likaisin-tapaus

-Hitsi! Onneksi tuli raidat suoraan kun tää kuvahan on ihan vinossa, hihkui Kissa Maki kavereilleen kemuissa.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Kesät oli kuumia menneisyydessäkin, Marcus Goldman

Kesä on täällä vihdoinkin. Kaksi päivää on aurinko mollottanut taivaalta, ja eilen Altaassa polskutellessani nappasin kroppaani rusketusrajat - jos todella tarkkaan katsoo. Aurinkoinen sää ei estä suomalaista pinkomasta varjoon kirja kainalossa ja lakki korvilla. Lukemiseksi suosittelen muutamaa ihan passelia opusta.

Joël Dicker, Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016, suomennos Kira Poutanen

"Muistan hyvin talven 1990 Floridassa, jolloin Woody astui elämääni eikä enää koskaan lähtenyt pois. Me kolme tulimme välittömästi toimeen keskenämme. Tuosta päivästä alkoi Goldmanin jengin seikkailu. Luulen, että juuri kohtaaminen Woodyn kanssa sai minut rakastamaan Floridaa, joka oli sitä ennen ollut minusta hiukan tylsä. Minäkin jäin Hillelin tavoin tuon voimakkaan ja viehättävän pojan pauloihin."
Joël Dickeriin tutustuin ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten, kun häneltä ilmestyi suomeksi Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Siinä seikkaili päähenkilönä nuori kirjailija Marcus Goldman, joka jatkaa roolissaan myös Dickerin uusimmassa suomennoksessa. Kirja vie mukanaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että paikoitellen olisi ollut viisasta hiukan tiivistää juonen siitä kärsimättä. Tarina kulkee kirjailija Goldmanin kahden sukuhaaran - Montclairit ja Baltimoret - vaiheilla ja katselee elämää enimmäkseen teinipojan vinkkelistä. Oikeastaan tragedia on vain pieni osa kirjaa, mutta takautumat kuljettavat sitä kohti, ja salaisuuksia nousee päivänvaloon. Kirja on lämmin kertomus kolmen serkuksen ystävyydestä, jonka tarkoitus on kestää kaikki koettelemukset yhdessä. Goldmanin jengillä on tietenkin myös yhteinen rakkaus: Alexandra. Marcus pitää omaa sukuhaaraansa baltimorelaisia huonompana ja ihailee serkkunsa Hillelin ja tämän ottoveljen, urheilijatähti Woodyn elämää kritiikittä. Aikuisempana, jo menestyneenä kirjailijana Marcus palaa muistoihin ja avaa ovet todellisuuteen, miten siinä lopulta kävi ja miksi kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti? Kun asiat selkiytyvät, on aika antaa anteeksi ja korjata menneet. Hieno kirja.
https://www.kirja.fi/kirja/joel-dicker/baltimoren-sukuhaaran-tragedia/9789513190415/

Alix Rickloff, Nanreath Hallin salaisuudet
HarpersCollins Nordic 2017, suomennos Virpi Kuusela

Menneisyyden haamuihin palataan myös sota-ajan Lontoossa 1940-luvun alussa, jolloin sairaanhoitaja Anna Trenowyth on toipumassa sotavammoistaan ja saa siirron edesmenneen äitinsä sukukartanoon Nanreath Halliin, joka on muutettu sotasairaalaksi. Anna ei tunne sukuaan lainkaan, sillä hänen äitinsä Lady Katherine T. karkoitettiin kotoa parikymppisenä, koska hän odotti aviotonta lasta hulttiotaiteilija Simon Hallidaylle. Simon oli maalannut rakastetustaan aikakauden normeihin aivan liian rohkean teoksen Punatukkainen viettelijätär. Lady Katherinen menehdyttyä syöpään ja Simon Hallidayn kaaduttua Sommessa Annan kasvatti Handleyn pariskunta, joka kuoli Lontoon pommituksissa. Saatuaan siirron Nanreath Halliin Anna saa myös tilaisuuden selvittää sukunsa ja ennenkaikkea äitinsä tarinaa. Ja kuten arvata saattaa: mikään ei ole niinkuin päältä näyttää. Nanreath Hallin salaisuudet seuraa lomittain Annan elämää ja hänen äitinsä päiväkirjaa. Kirjailija on onnistunut pitämään juonen koossa huolimatta aikakausien vuorottelusta.  Oikein mukavasti viihdyttävä kirja tämä sukutarina on, eikä siitä puutu jännittäviä eikä yllättäviäkään käänteitä. Kirjaa lukee ajoittain melkeinpä Downton Abbey -hengessä. No ehkä pikemminkin Kate Mortonin (Paluu Rivertoniin) hengessä... "Lady Boxleyn yrityksistä huolimatta se ei ollut enää korsettien ja hillittyjen käytöstapojen, päivälliskutsujen ja äänettömän palvelusväen Nanreath Hall. Lady Katherine ei olisi enää tunnistanut paikkaa. Silti suurissa tiloissa ja laiminlyödyissä nurkissa oli yhä arvokkuutta, ja sen tiilsitä ja laastista huoui muistoja. Sophien oli sanonut kerran, että se suku oli kirottu. Anna ei ollut samaa mieltä... Nanreath Hall oli selvinnyt. Trenowythit olivat selvinneet."
https://harpercollins.fi/nanreath-hallin-salaisuudet

Intian ihmeitä ihan vastapainoksi

Jolleivät kotimaamme helteet riitä, voit singahtaa lepolassessa suoraan Intian kuumudesta värisevään pääkaupunkiin Delhiin ja kokea siellä jotain aivan muuta kuin kartanoromantiikkaa. Mikael Bergstrandin Intia-trilogia on hurmaava äijäkirja, joka kertoo viisikymppisestä Göran Borgista jonka urakehitys copywriterina on jämähtänyt, avioliitto kaatumassa ja elämä kaikin puolin menossa päin prinkkalaa. Göran uskaltautuu kaverinsa kannustamana lomamatkalle Intiaan ja kuinkas sitten kävikään: yhteensattumien ja turistiripulin takia hän ystävystyy Yogiin ja rakastuu Preetiin. Ja jää Intiaan pidemmäksi aikaa, koska huomaa viihtyvänsä. Lue koko sarja, tässä lomalukemiston aatelia. Joskin toisaalta Intia-aihe saattaisi lämmittää ja valaista keskitalven synkässä kymyydessäkin.
Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet, Sumua Darjeelingissa, Omenalaakson guru, Bazar kustannus https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/mikael-bergstrand/

-Kalako, minäkö?
kysyi Galago äimänä,
kun nimensä ensi kertaa kuuli.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Moi sun muffinsseilles!

Oi tätä kesäistä onnea: vettä sataa niin, ettei voi muuta kuin leipoa! No ainahan voi tanssia sadepisaroiden kanssa, stepata parit fred-astairet. Tai sitten istutella tyhjinä ammotteleviin - ja siksi niin kutsuviin - istutuslootiin jotain kivaa, vaikkapa kurpitsantaimia. Lukeminenkin on oiva sadepäivän harrastus, jos vain löytää luettavaa. Olen tosin viime aikoina avannut monta kirjaa, mutta ei ole juoni vaan jaksanut napata.

Sen sijaan keittokirjoista on aina iloa. Ja keittiöstä myös.
Ensimmäinen keittokirjani oli Tunnelmantekijän keittokirja, jonka sain joululahjaksi isältäni vuonna 1966. Se olikin kauan ahkerassa käytössä ja sai vasta 1970-luvun puolivälin kieppeillä hyllykaverin, Kotiruoan. Näiden rinnalla pidin tietenkin aidon kotikokin tapaan leikekirjaa, joka on edelleenkin tallessa. Eikä sovi unohtaa köksävihkoa.

Tunnelmantekijän keittokirjan kirjoitti suomentaja Mirja Rutanen, joka oli aviossa aikansa mediapersoonan, psykiatri Erkki Rutasen kanssa. Kirjailija oli siis eräänlainen julkkiskokki! Kirjan tyyli on rennosti 60-lukulainen, mutta eroaa toki 2000-luvun upeista teoksista. Tässä kirjassa kun ei ole kuvia. Lempireseptejä oli monia, mutta ylitse kaiken kuitenkin Ranskalainen sipulikeitto. Sipulikeiton juomasuositus Mirja Rutasen mukaan: "Maito ei maistu voimakkaan sipulikeiton kanssa. Sen asemesta voi tarjota tavallista huokeata Suomessa pullotettua tynnyripunaviiniä, olutta tai ykkösolutta."  Katkaravut kalastettiin 1960-luvun kulinaristisessa Suomessa vielä purkista. Varsinainen Katkarapuja sormin kuppilassa -buumi rantautui maisemiimme vasta 1980-luvulla.

Katkarapumunakas
4 munaa
1 pieni tölkki katkarapuja
silputtua persiljaa, suolaa, valkopippuria

Haarukalla hienonnetut katkaravut ja silputtu persilja vatkataan kevyesti yhdessä munien kanssa, lisätään mausteet ja munakas paistetaan.

Kotitaloutta vaiko kokkausta?

Voisi kuvitella, että köksä oli lempiaineeni koulussa. Ei se kuitenkaan ollut. En tykännyt opettajasta, eikä hänkään minusta. Lisäksi kaipasin luovempaa otetta. Mutta eihän kotitalous sitä ollut, ymmärrän sen nyt. Liimailin köksävihkoon kaikenlaisia kuvia ja ohjeita, joista Kinkku-juustopiiras on jäänyt elämään kanssani kymmenine muunnelmineen. En muista mistä lehdestä ohje on leikattu, mutta ei se sitä huononna. Eräs muunnelma on gluteeniton tonnikalasta tehty kaikkea-mitä-kaapista-löytyy -piiras, jonka ohjeen teille annan nyt.


Tonnin kalapiiras
(gluteeniton)

Pohja 
2 dl gluteenitonta kaurajauhoa
1 dl maizenaa
1 dl Semper fin mixiä
0,5 rkl unikonsiemeniä
(voi jättää pois)
ripaus suolaa
100 g voita
1/4 dl kylmää vettä
Täyte
1 pieni sipuli ja 1 paprika silputtuna
1 prk tonnikalaa valutettuna
1 rkl kapriksia
1 tl hienonnettua salviaa, suolaa maun mukaan, mustapippuria pari kierrosta myllystä
50 g raastettua parmesaania
2 dl kermaa ja 1 rkl smetanaa
3 munaa

Sekoita pohjan kuiva-aineet ja nypi pilkottu voi niihin. Kun seos on murumainen, lisää vesi. Pyöräytä taikinapalloksi. Laita kylmään 30 minuutiksi. Ota taikina kylmästä ja taputtele se piirakkavuoan pohjalle märin sormin. Halutessasi esipaista pohjaa kymmenisen minuuttia uunissa 200 asteessa. Kuullota sipuli ja paprika pannulla öljytilkkasessa. Ripottele silppu piirakkapohjalle. Lisää sen päälle tonnikala, kaprikset ja mausteet. Levitä kaiken ylle tuore parmesaaniraaste. Sekoita kerma, smetana ja munat haarukalla vatkaten. Kaada seos koko komeuden päälle, laita vuoka uuniin ja paista noin 200 asteessa kauniin kullanruskeaksi. Huom! Gluteeniton taikina on haurasta. Jos kaulitset pohjan, tee se kahden voipaperiarkin välissä.

Lopuksi aivan uusi koekeittiön leipomustuote, gluteeniton muffinssi. Ai-ai, kun on hyvää. Ja jos joku erehtyy pitämään kevyenä, niin hui-hai, eipä olekaan ja siksi se maistuukin ihan jokaiselle, ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Mummin muffinssit

1,5 dl Maizenaa
2,5 dl Semper Fin Mixiä
2,5 dl gluteenitonta kaurajauhoa
1/2 tl ksantaania
2,5 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
2 tl vaniljasokeria
1,5 dl raakasokeria

2 rkl aprikoosihilloa
1,5 dl kermaa
100 g voita sulatettuna
2 munaa
1-2 banaania (noin 130 g)
yhden sitruunan kuori raastettuna

50-100 g eli maun mukaan suklaata hienonnettuna, esim. Brunbergin gluteeniton suklaa

1. Sekoita keskenään omassa kulhossaan kuiva-aineet.
2. Sekoita toisessa kulhossa kerma ja sulatettu voi, lisää sitten munat, hillo, sitruunan kuori ja banaani. Yhdistä 1. ja 2. kuohkeasti kauhoen ja lisää joukkoon viimeiseksi suklaa.
Lusikoi seos paperisiin muffinivuokiin tai hyvin voidellulle muffinipellille.
Paista 180 asteessa noin 20-30 minuuttia eli kunnes ovat mukavasti kohonneet ja ruskistuneet.
Taikinasta tulee noin 12 herkkupalleroa.  Siivilöi jäähtyneiden muffinssien päälle tomusokeria reilulla kädellä.

Kuten muutamista kuvista näkee, en ole mikään ruokakuvaaja. Mainostoimistoaikoinani pääsin seuraamaan kyseisen ammattiryhmän työskentelyä. Upea keittokirjakuva ei synny hetkessä, ei edes kahdessa. Eikä missään tapauksessa kännykällä. Kaikki ylistys ja kunnioitus alan todellisille taiteilijoille!

Kuvassa Dasypus menossa illanistujaisiin 
ultramodernissa star wars -lookissaan. 
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Kesävinksauttelijan kirjasuosikkeja osa 2, grilliä kuumempia kaunokkeja

On se ilmoja pidellyt ja niin edelleen. Kaikenlaista menoa on ollut eläkeläisellä ja siksi armahin kesäkissaseni olet joutunut odottamaan kirjasuosituksia ihan liian kauan. Pianhan on jo sadonkorjuun aika ja sitten alkaa koulut ja tuotapikaa ollaankin pääsiäisessä ja kuinkas silloin suu pannaan? Tänään listaan muutamia romaaneja, joissa pääosassa eivät ole salapoliisit. Tällaisia romaaneja kutsutaan kirjastossa muun muassa "kaunokirjallisuudeksi" tai "viihteeksi" tai "lukuromaaneiksi". Saat minun puolestani keksiä niille mieleisesi lokeron.  Muistutan taas että valinnat ovat ihan omiani, enkä voi taata että sinä pidät niistä.

Kauniisti kukkivat rhodot Hietaniemen hautuumaalla 19.6.2017.

Oman maan mansikkakirjoja

Laila Hirvisaaren Imatra-sarja sijoittuu Vuoksen partaalle, Valtionhotelliin ja 1900-luvun alun kiihkeisiin vuosiin. Ensimmäinen osa on Kruununpuisto (Otava 2005).
http://www.lailahirvisaari.net/imatra.html

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja kertoo Anna ja Lassi Tuomen suvun tarinan itsenäisyyden alkuvuosista 1960-luvulle saakka. Ensimmäinen kirja on Mustat morsiamet (Otava 1998).
https://otava.fi/kirjailijat/sirpa-kahkonen/#.WVUCmGQhQ6g

Jenni Linturi kuuluu siihen hurmaavaan nuoreen polveen, joka kirjoittaa Suomen kohtalon vuosista uudesta näkökulmasta. Pidän Jennin tyylistä ja odottelen kirjastosta hänen tuoreintaan, joka on nimeltään Jälleenrakennus. Jennin esikoinen on Isänmaan tähden (Teos 2011), jonka jälkeen ilmestyi Malmi 1917 (Teos 2013) http://www.teos.fi/kirjailijat/jenni-linturi.html

Irja Sinivaara on kotkalainen kirjailija ja kriitikko. Hänen Suursaari-sukutarinansa ensimmäinen osa on nimeltään Sinisiin ilmoihin (Tammi 2009) http://www.kirja.fi/kirjailija/irja-sinivaara/

Jorma Ranivaaralla on monia huumorin värittämiä kirjoja, vaikkapa Upseerin parempi elämä (2003), Eläkepommimies (2006) ja Asiakas Rydz (2008, kaikki WSOY:n. https://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Ranivaara

Ja linnoituksessa kun asutaan, voi lisää armeijahenkistä lukemista löytää Hannu Väisäseltä, esikoisesta nimeltään Vanikan palat, joka kertoo Anteron perheen kasarmielämästä Oulussa.
(Otava 2004) https://otava.fi/kirjailijat/hannu-vaisanen/#.WVUHKWQhQ6g

Kirjailija Arne Nevanlinna oli helsinkiläisen kulttuurisuvun vesa ja arkkitehti. Hänen hieno kirjansa Marie oli Finlandia-ehdokkaana 2008. Viimeisin, Pako, ilmestyi viime vuonna.
https://www.kirja.fi/kirjailija/arne-nevanlinna/

Raija Orasen Fanny sopii kesään ja koffiin. (Teos 2008)
http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2008-syksy/fanny.html

Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe kertoo Eino Leinon ja L.Onervan rakkaustarinan. (Otava 2003)

Muistat varmaan historian hämärästä myös nämä helmet:
Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin
Hans Selo: Diiva
Paavo Rintala: Mummoni ja Mannerheim
Veijo Meri: Manillaköysi
Tove Jansson: Kesäkirja
Olli (Väinö Nuorteva): Mustapartainen mies herättää pahennusta

Muun maan mustikkakirjoja

Maria Semplen pokkari, Missä olet Bernadette, viihdyttää mukavasti vaikka heinäkasassa.

(Gummerus 2013)
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512090877/missa-olet-bernadette/

Maeve Binchy on niin positiivinen että kesäaurinkokin kalpenee rinnalla, lue ensin vaikka Talo Dublinissa. http://www.kirja.fi/kirjailija/maeve-binchy/

Vastikään ajasta ikuistuuteen siirtynyt Torgny Lindgren oli oudon, kuivakan huumorin kirjailija Västerbottenista.  Taiteilija Klingsor ilmestyi alkuvuodesta 2017 Keltaisessa kirjastossa.
https://www.kirja.fi/kirja/torgny-lindgren/taiteilija-klingsor/9789513186470/

Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen ajoittuu toiseen maailmansotaan, kirja rakkaudesta ja arjesta, eri suuntiin kuljettavasta kohtalosta. https://www.bazarkustannus.fi/kirja/jos-saat-taman-kirjeen/

Elif Shafak on kirjoittanut ainakin kolme loistavaa kirjaa, ensimmäisenä lukisin pokkarin Kirottu Isanbul. Nuoren naisen ja hänen sukunsa elämää Turkin pääkaupungissa! (Gummerus 2012)
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512087532/kirottu-istanbul/

E.L. Doctorow on hieno kirjailija, jonka pieni ja hurmaava Homer ja Langley (Tammi 2013) kannattaa lukea! https://www.kirja.fi/kirjailija/e-l-doctorow/

David Benioffin mainio Varkaiden kaupunki on ehdoton pokkari, jos haluaa uudenlaista näkökulmaa itärintamaan ja piiritettyyn Leningradiin. (WSOY 2009)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Varkaiden_kaupunki

Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse on ihan kauhea.
Ja siksi se kannattaakin lukea.
https://intokustannus.fi/kirja/haudatkaa_minut_jalkalistan_taakse/

Petina Gappahin Muistojen kirja on vasta ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa. Kirja kertoo albiino Memorysta joka lusii Hararen kuolemansellissä. (Tammi 2017) http://www.kirja.fi/kirja/petina-gappah/muistojen-kirja/9789513189822/

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa ilmestyi Tammen pokkarina 2011. Sille jatkoa on Kigalin kakkukauppa muuttaa. https://www.kirja.fi/kirjailija/gaile-parkin/

Sarah Winmanilta on luettavissa kaksi mainiota teosta, Kani nimeltä Jumala (Tammi, pokkari 2013) ja Merenneidon vuosi (Tammi 2016).
http://www.kirja.fi/kirja/sarah-winman/kani-nimelta-jumala/9789513158019/

P.G. Wodehousen Jeeves-sarja on uudestaan suomennettu aivan riemastuttavasti. http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2015-syksy/kernaasti,-jeeves.html

Ken Folletin Vuosisata-trilogian voitkin nautiskella kokonaisena kun vettä sataa, sataa ja sataa.
Ensimmäinen tiiliskivi, Kun suuret sortuvat (WSOY pokkari 2013).
https://www.kirja.fi/kirja/ken-follett/kun-suuret-sortuvat-jattipokkari/9789510415498/

Mo Yan sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2012. Jos pidät järkäleistä, tämä sopii sinulle. Ei kuitenkaan heikkohermoisille. Kiinan lähihistoria on väkivaltainen. Seitsemän elämääni (Otava  2013)  https://otava.fi/kirjailijat/mo-yan/#.WVURzWQhQ6g


Ja jollei mikään yllämainituista nappaa, niin Tuulen viemää kuitenkin!

Yllä mampaloni nauttii kesäisen kalareissun antimista. 
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Voiko kuolla vain kahdesti, supersalami Evert Bäckström?

Taas on juhannus paleltu ja on aika laskeutua joulun odotukseen. Vielä hetken kukkii ruusu, laulaa lintunen ja liplattaa laine. Ja sitten: pukki oveen kolkuttaa! Oma juhannukseni on kulunut rikoksen parissa, kuinka ollakaan. Taas on yksi murha pois fundeerattu. Ja päähenkilö onkin yksi Ruotsin maineikkaimmista, itse Evert Bäckström supersalameineen. Hyvä että ensimmäiselle sivulle pääsee, kun on jo ladattu täyteen odotuksia, suuria odotuksia. Ja jälleen kerran ne palkitaan.

Leif GW Persson, Voiko kuolla kahdesti, Otava 2017, suomennos Kari Koski

Rikoskomisario Bäckströmin ovikello soi tutulla poljennolla ja oven takana seisoo naapurinpoika Edvin, joka on löytänyt meripartioretkellään saaresta pääkallon. Ja siitä se sitten lähtee käyntiin: Pääkallomurhaajan metsästys. Kyseessä on mitä mutkikkain juoni, jossa päällimmäiseksi nousee kirjan nimessä esiintyvä kysymys: Voiko ihminen kuolla kahdesti, ja vielä eri puolilla maailmaa? Ensin Thaimaan tsunamissa ja sitten Ruosissa, Mälaren-järvellä. Neron kaltainen, eräiden mielestä sangen ällöttävä komisario Bäckström kertoo totuuden melkeinpä heti, mutta pakkohan asioista on silti ottaa juurta jaksain selvää. Kenen on kallo, missä loput ruumiista?

Kuva: mat.se

Kiitos tutkijoiden ja koirien vainun, saarelta löytyy maakellari, jossa lepäävät vainajan luut vieressään Lidlin kassi ja Bullens pilsnerkorv -makkarapurkki. Bäckströmin hermoja kiristetään, kun syyttäjä Hanna Hwass päättää astua tutkinnan johtoon. Ja eipä aikaakaan, kun Hwass jo löytää itsensä Huddingen psykiatriselta osastolta työuupumukseen sairastuneena. Samaan aikaan vastavakoilu kiinnostuu Bäckströmistä, koska tälle on myönnetty venäläinen ansiomitali erään Faberge-esineen palautuksesta Venäjälle (tapaus Pinokkion nenä 2014). Bäckström luikahtaa kaikista verkoista vahingoittumattomana ja autuaan tietämättömänä. Osaksi sukellusveneskandaalin ansiosta tosin. 

Lars GW Perssonin voi kohottaa kirkkaasti ruotsalaisdekkaristien kärkeen. Kerronta on napakkaa, huumori terävää, henkilöt inhimillisiä ja ratkaisu täysin uskottava, nerokas. Syyllinen selviää ajoissa, mutta motiivien ja tekotavan kanssa vierähtääkin sitten piinava tovi. Ja kuten aiemmissa dekkareissaan, Persson ei jätä suomimatta maansa oikeuslaitosta ja byrokratiaa, irvailematta sen kömmähdyksille ja virkamiesten oudoille tempauksille. Syyllinen saa lievän tuomion tyrmäävän puolustusasianajajan ansiosta. Mutta onko tuomio sittenkään se lopullinen. Lue niin tiedät.
http://otava.fi/kirjailijat/leif-gw-persson/#.WU5lJmQhQ6g

Jos dekkarikonkarin jorinat eivät näin keskikesällä nappaa, niin ainahan voi tutustua aivan uuteen nimeen. Itse Stephen Kingiin ja Joël Dickeriin rinnastettu Luca D'Andrea kertoo pienestä kylästä Etelä-Tirolissa, Italiassa, lähellä Itävallan rajaa.

Luca D'Andrea, Rotko, Tammi 2017, suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä

Ihan lupaava kirjailija, mutta paljon on vielä sorvia väännettävä, että yltää samaan luokkaan kuin King, Dicker tai Persson. Yritystä on ja tapahtumapaikkahan on lähes koskematon, mitä dekkarigenreen tulee. Etelä-Tiroli. Onko joku kenties laulanut jonkun Alpeilta alas?  Kirjan sankari on amerikkalais-italialais-saksalainen dokumetaristi Salinger, joka nai New Yorkissa kohtaamansa tirolilaisneidon Annelisen ja muuttaa sitten Clara-vauvan synnyttyä tämän kotiseudulle. Siellä hän osoittautuu sangen uteliaaksi ja perin vastuuttomaksikin aiheuttamalla vaaratilanteita pistämällä nokkaansa asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kuten arvata saattaa kyläläisillä on synkeä salaisuus: kolmoismurha 1980-luvun puolivälissä. Murha tapahtui legendaarisessa Bletterbachissa, jossa voi kuulla Jaekelopterus Rheninaen sihisevän luolastossaan. Loukkaannuttuaan tuhoisassa helkopterionnettomuudessa Salinger potee jälkioireita, muttei suostu lääkitsemään itseään - eikä pysymään erossa kylän asioista. Ja siitähän eivät kaikki pidä. Salinger ryhtyy selvittämään kolmoismurhaa ja panee samalla koko perheensä vaaralle alttiiksi. Murha tuntuu liittyvän mystisesti Annelisen ja tämän Werner-isän elämänvaiheisiin. Loppuratkaisu on yllättävä, joskin syyllinen jo keskivaiheilla selvä. Ainakin minulle.

Etelä-Tirolin vaakuna Wikipediasta

Outoa että italiaano on laittautunut jenkin housuihin kirjassaan. Olisi ehkä ollut luontevampaa kirjoittaa ihan vain maanmiehestä. Varsinkin kuin D'Andrea on tirolilainen, kotoisin Bolzanosta. Podin ajoittain kiusaantuneisuutta ihmisten ohuudesta ja päähenkilön temppuilusta. Myös kieli oli outoa: välillä persvakomaisen alatyylistä ja sitten taas majolika-tason taideproosaa. Mielestäni karsinta olisi ollut tarpeen. Hiukan syvempää ihmiskuvausta, maisemia, ruokaa ja muita perinteitä... Kauhukirjaan sopivaa Krampus-perinnettähän esiteltiin jo ihan lupaavasti https://fi.wikipedia.org/wiki/Krampus.
Kaksitoista kirjainta, kohtuullinen, sanoisi Salingerin Clara.
Seuraavaa odotellessa taidan hiukan jodlata. Kun on juhannuskin.
http://www.kirja.fi/kirja/luca-dandrea/rotko/9789513193348/

Kuvassa skorpioni ja arolukki ottamassa mittaa toisistaan. Rotkossa esiintyvä luolaskorpioni on niin suuri, ettei se mahtuisi parhaalla tahdollakaan tähän kuvaan. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Kesävinksauttelijan kirjasuosikkeja osa 1, jännitys. Hui.

Yleisön pyynnöstä tempaisen nyt kesähatustani grillikyljen seuraan sopivaa lehteiltävää. Kirjoja, joita lukiessa eivät hyttysen ininät ja turistien pörinät häiritse. Huomautan painokkaasti, että valinnat kielivät yksinomaan minun maustani ja voi olla, etteivät ne saa muita lukijoita syttymään laisinkaan.

Paljon mahtuu kahinaa kesäpäivään, - yöstä nyt puhumattakaan, joten kirja käteen ja laitumelle. Varoitus: en aio paljastella juonen kulkuja enkä loppuratkaisuja, kunhan jotain lämpimikseni kirjoittelen, kesälläkin on joskus viileää, vaikkapa tänään, kun sataa. Monet kirjoista ovat ilmestyneet ajat sitten, joten paras paikka niiden löytämiseen on kirjasto,
www.helmet.fi

Tässä blogissa osa 1, jännitys- eli salapoliisiromaanit.

Hiukan oudot ja siksi hauskat dekkarit

Lincoln Child & Douglas Preston: Ihmeiden kabinetti Gummerus 2002.
Tämä on ensimmäinen osa kirjailijakaksikon Pendergast-sarjasta. Oudon FBI-agentin liepeillä tapahtuu outoja asioita. Tähän mennessä kirjoja on ilmestynyt suomeksi jo kuusi, syksyllä saadaan seitsemäs.
kirja.https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512079070/ihmeiden-kabinetti-pendergastsarja/

Pablo Tusset on espanjalainen irroittelija. Aina ei ihan voi olla varma, onko meneillään oleva kirja dekkari vai mistä ihmeestä on kyse. Tussetia suositteli eräs asiakas aikoina, jolloin olin vielä töissä kirjastotätinä. Olen lukenut kolme suomennettua Tussetia: Sian nimeen, Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua ja Nauravat vainajat, kaikki Sammakon kustantamia.  https://www.sammakko.com/tuote/pablo-tusset-nauravat-vainajat/

Leonie Swann on kaikkien lammasdekkarien äiti. Ei voi olla ihan yrmy tapaus, kun rohkenee astua lampaan nahkoihin ja ryhtyä ratkomaan mysteerejä. Lammasdekkareita on kaksi: Murha laitumella 2007 ja Ihmissutta ken pelkäisi 2011. Kustantaja on WSOY.

Alan Bradley nyt on niin paljon esillä, että varmaankin joka toinen tunnistaa hänen kirjansa, joissa seikkailee Agatha Christien jalanjäljillä 12-vuotias Flavia de Luce. Kannattaa aloittaa alusta, ensimmäinen on nimeltään Piiraan maku makea, Bazar 2014. https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/alan-bradley/

Hirtehistä historiaa

Virpi Hämeen-Anttila tunnettiin aiemmin laadukkaiden lukuromaanien tuotteliaana kirjoittajana, mutta nyt hän on tehnyt tervetulleen loikkauksen historian hämäriin, maamme itsenäisyyden alkuvuosiin. Sisäministeriön juristinplanttu Kalle Björk tunkee nokkansa poliisiystävänsä tutkimuksiin ja nuuskii myös oma-aloitteisesti Helsinkiin sijoittuvissa pätevissä dekkareissa. Sarjan aloitti Yön sydän on jäätä Otava 2014.
http://otava.fi/kirjailijat/virpi-hameen-anttila/#.WUkWfGQhQ6g

Boris Akunin vie lukijan itänaapurin sielunmaisemiin tsaarin aikaan. Mestarietsivä Erast Fandorinilta ei jää mikään pulma ratkaisematta eikä kieroinkaan rikollinen paljastumatta, joskin eräs aiheuttaa erityisen ankaraa päänkivistystä, liukas on kuin luikku. Ensimmäisenä suomeksi saatiin Asasselin salaliitto 2002, mutta hyvin voi aloittaa tutustumisen lukemalla kirjan Erikoistehtäviä, joka ilmestyi Into-kustannukselta 2015. https://intokustannus.fi/akunin-boris/

Skottilaisen Philip Kerrin hahmo on Bernie Gunther, yksityisetsivä. Hän sukkuloi toisen maailmansodan melskeisessä Berliinissä ja vähän muuallakin ja selviää rimaa hipoen natsivallan pyörityksessä. Liekit Berliinissä aloittaa sarjan vuodesta 1938. https://atena.fi/kirjailijat/philip-kerr

Budapest noiria kirjoittaa puolestaan Vilmos Kondor, jonka etsivä Zsigmond Gordon ratkoo rikoksia 1930-luvun Budapestissa. Budapestin varjot 2013 Tammi. http://www.kirja.fi/kirja/vilmos-kondor/budapestin-varjot/9789513168865/

Oman maan dekkaristeista Mikko Porvali ja Timo Sandberg kirjoittavat ansiokkaasti 1920-luvun alun Suomesta, Porvali Viipurista ja Sandberg Lahdesta.

C.J. Sansomin päähenkilö on lakimies Adam Shardlake, joka puolustaa kiperiin tilanteisiin joutuvia lontoolaisia 1540-luvulla. Ensimmäinen Shardlake-tiiliskivi (ei ihan retkilukemista) on Luostarin varjot, Otava 2011. https://otava.fi/kirjailijat/c-j-sansom/#.WUn5qGQhQ6g

Muuta kuin pohjoismaista jännitystä

Alexandra Marinina oli aiemmin miliisin everstiluutnantti, mutta nyt hän on myös menestynyt rikoskirjailija. Hänen päähenkilönsä Nastja Kamenskaja työskentelee miliisissä tutkijana. Mahtavaa venäläisen arjen kuvausta, hienoja henkilöhahmoja. Ensimmäinen suomennettu: Irina tietää liikaa ilmestyi 2002 Otavalta. http://otava.fi/kirjailijat/alexandra-marinina/#.WUkdeGQhQ6g

Qiu Xialong on kiinalainen, yhdysvalloissa asuva kirjailija, jonka dekkarit kertovat Pekingistä. Päähenkilö on ylikomisario Chen Cao, jolle kiinalainen byrokratia aiheuttaa rikollisuuden lisäksi jos jonkinlaista päänkivistystä. Ensimmäinen suomennos oli Punaisen sankarittaren kuolema 2005.
http://otava.fi/kirjailijat/qiu-xiaolong/#.WUke_GQhQ6g

Skotti Michael Dibdin loi legendaarisen Aurelio Zenin, italialaisetsivän, joka kulkee omia polkujaan. Ensimmäinen on Rottakuningas 1995. Aurelio Zen -kirjoista on myös tehty TV-sarja.
http://www.tornio.fi/index.php?p=DibdinMichael

Fred Vargasista ja komisario Adamsbergista hehkutin edellisessä blogitekstissäni, joten se siitä sitten.

Alicia Gimenez Bartlett vie meidät Bacelonaan, jossa sankaritar Petra Delicado työskentelee poliisina yhdessä apulaisensa Garzonin kanssa. Ensimmäisenä ilmesti suomeksi Petra Delicado ja merkityt tytöt 2012. http://www.kirja.fi/kirjailija/alicia-gimenez-bartlett/

Antonio Hill tai Toni Hill on espanjalainen kirjailija, jonka dekkarien pääosassa työskentelee argentiinalaissytyinen Hector Salgado. Kuolleiden lelujen kesä ilmestyi 2012 Otavalta.
https://otava.fi/kirjailijat/antonio-hill/#.WUkiemQhQ6g

Barbara Nadel vie jännittäjän Turkkiin, jonka pääkaupungissa Istanbulissa työskentelee väsymätön etsivä Çetin Ikmen kumppaneineen. Ensimmäinen Ikmen on Belsassarin tytär, joka julkaistiin suomeksi 2010 Moreenin kustantamana.
http://www.moreenikustannus.fi/Products.asp?document_id=570&cat_id=570

Tarquin Hall on riemastuttava - tai siis hänen luomuksensa Pullukka, Vish Puri. Mitä yksityisemmät etsivät Oy toimii Delhissä ja sen motto on "vaara on liittolaiseni". Kirjassa opitaan myös laittamaan intialaista ruokaa. Aloita vaikka kirjasta Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus 2013 Gummerus. https://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/tarquin-hall/331/

Donald Westlaken Dortmunderin ja Kelpin edesottamuksia ei kannata jättää väliin. Näiden kovan onnen roistojen kommellukset saavat hymyn huulille. Loistava kirjailija, loistavat tyypit. Ottakaa pankki kiinni ja Ihmisryöstön käsikirja vaikka alkuun luettavaksi. Kirjastosta pitäisi löytyä ja divareista myös. Westlakella on muitakin kuin Dortmunder-dekkareita, niissä on hiukan erilainen meno. http://www.tornio.fi/index.php?p=WestlakeDonaldE_2

Tutustu myös heidän dekkareihinsa:

• Jarkko Sipilä
• Seppo Jokinen
• Outi Pakkanen
• Robert Galbraith
• J.A. Kerley
• Lisa Scottoline
• Sujata Massey
• Denise Mina
• Andrea Camilleri
• Stephen Booth
• Sue Grafton
• Elizabeth George
• John Harvey
• Minette Walters
• Val McDermid
• Pierre Lemaitre
• Daniel Silva
• Vera Vala

Tornion Dekkarinettiä kannattaa seurata:
http://www.tornio.fi/index.php?p=DekkariNetti

Yllä: Iloiset ripsieläimet jännittävässä ryhmäkuvassa.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Vapise sinä kummitteleva Talikko!

"Jean-Baptiste Adamsberg, je t'aime", huokaan. Komisario Adamsberg nyt vaan on valloittavan hurmaava, ja sitä ovat myös hänen työtoverinsa Pariisin Quai des Orfevresilla: Danglard, Retancourt, Mordent, Froissy. Fred Vargasin uusin suomennos ei suinkaan ole hänen tuorein adamsberginsa, vaan sijoittuu alkuperäisessä ilmestymisjonossa neljänneksi, juuri ennen Ikimetsän sydäntä. Ei haittaa. Neptunuksen sauva on todellinen aarre. Komisario Adamsberg jahtaa vanhaa vihollista, joka on tuhonnut hänen veljensä maineen ja ajanut tämän maanpakoon. "Hän yritti katsoa silmästä silmään hirviötä, jonka Neptunuksen näkeminen oli ajanut ulos hänen omista sisäisistä luolistaan. Salamatkustajaa, kammottavaa tunkeilijaa. Voittamatonta, korskeaa murhaajaa, jota hän kutsui Talikoksi." Neljätoista vuotta hän oli jahdannut tätä, onnistumatta. Ja nyt, kuudentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen jäljittäminen alkaa uudelleen.

Neptunuksen sauvassa Adamsbergin tiet vievät Ottawaan, jossa järjestetään dna-kokous ja ansa komisariolle. Talikkotuomari Fulgencen aave iskee muinaisten intiaanien polulla, jossa pilvienlapioija Adamsberg seuraa, kuinka kanadanhanhiuros isottelee kaltaiselleen ja nuori kaunis neito istuu yksin kivellä houkutuslintuna. Mojovan kännin ja edestakaisen Pariisi-Ottawa-matkan jälkeen komisario huomaa olevansa lainsuojattomana murhaajana pakomatkalla yhdessä Violette Retancourtin kanssa. Violetten, jonka vahvan selän takana hän piilotteli kanadalaispoliiseilta. Kirjassa tapaamme myös kahdeksankympin paremmalla puolella olevan hakkeri-Josetten, jonka avulla

Adamsberg selvittää Talikon juonikuviot ja liikkeet. Tuomari Fulgence -tarina on niin huima, ettei siihen kukaan tahdo uskoa: kuinka nyt satavuotias kummitus vielä huitelisi kansalaisia kuoliaaksi talikolla? Mutta onko aave sittenkään satavuotias... ja liekö hän edes haudassaan? Adamsberg toimii etsintäkuulutettuna maan alla peitenimellä Lamproie, nahkiainen. Nimen antoi Pariisin poliisipäällikkö ja se herätti Adamsbergissä mietteitä peitellystä viestistä. "Nahkiainen on alkeellinen kala", Danglard vastasi hymyä äänessään."Tarkemmin sanottuna se ei ole kala vaan leuaton. Kaitaa mallia, vähän niinkuin ankerias." Kun tähän lisätään maalaissantarmin tokaisu, jonka mukaan Adamsbergin ego on kuin Strasbourgin katedraali, voimme ymmärtää että komisariomme on ajoittain hiukan hämmentynyt. Kaiken kukkuraksi hän tapaa veljensä vuosien eron jälkeen ja saa talikollisten tapahtumien tiimellyksessä selville, että hänellä on vauva Camillen, vastikään entiseksi muuttuneen tyttöystävänsä kanssa. Ja kuinka käy, jatkuuko komisarion piina ja velipojan maanpako vai saadaanko Talikko satimeen?
Strasbourgin katedraali: https://fi.wikipedia.org/wiki/Strasbourgin_katedraali

Huumori kukkii dekkarissakin ihan kauniisti

Fred Vargas on 1957 syntynyt ranskalaisarkeologi, joka aloitti kirjailijana jo 1980-luvulla. Komisario Adamsbergin omaperäisiä seikkailuja on suomeksi luettavissa kahdeksan kirjan verran. Lisäksi suosittelen kahta muuta suomennettua dekkaria, Pystyyn, kuolleet ja Ei takkaa, ei tupaa.
Fred Vargasin tyyli poikkeaa valtavirrasta. Adamsbergeissä aistii kyllä Maigretin sukulaissieluisuuden ja uskollisuuden perinteelle. Yhtälailla arkeologinen asennekin ilmenee teksteistä, samoin rakkaus mystiikkaan ja tarinoihin. Ja mikä nautittavinta: näissä kirjoissa kukkii huumori, älykäs, sydämellinen, terävä. Harva se sivu saa pyrskähdellä oivalluksille. Sitä minä kaipaisin moniin muihinkin nykydekkareihin. Kovin on meno muuttunut mielestäni ryppyotsaiseksi suolenpätkien analysoinniksi. Se, että adamsbergeissä käsitellään vakavia ja pelottavia asioita ei estä hymyilemästä rakastavasti henkilöille ja elämän koomisille ilmiöille. Uusia seikkailuja odotellessa.

- Tietenkin kuuntelen, mutta on se silti kummallista, että rupikonna polttelee savuketta.
- Niin se vain oli. Heti kun rupikonnan suuhun työnsi savukkeen, se alkoi imeä sitä. Ei niin kuin mies joka nojailee kaikessa rauhassa baaritiskiin, ei sillä tavalla. Vaan niinkuin rupikonna joka alkaa imeä savuketta tauotta kuin mikäkin ääliö. Ja poks, yhtäkkiä se vain räjähtää kappaleiksi.

Fred Vargas, Neptunuksen sauva (Sous les vents de Neptune)
Gummerus 2017, suomennos Marja Luoma
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512406050/neptunuksen-sauva/


Eläinkuvat: Kanadanhanhi Nuorten kuvatietokirja Eläinten maailmasta SKK 1970, Rupikonna ja Nahkiainen, Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Satakieli laulaa - turistikaravaani kulkee

Kesä on aluillaan. Turistit poluillaan. Juuri kun olen miltei kurkkua ja tomaattia myöten täynnä noita vellovia massoja linnoitussaariemme valtateillä, juuri kun olen miettimässä poismuuttoa pääskysen tavoin, istun täällä. Piilopaikassa. Ja muistan miksi kannattaa jättää muuttolennot sikseen. Mieli lepää, satakieli laulaa. Viidakossa.

Viidakossa olen lataillut akkujani neljäkymmentä kesää. Muistaakseni. Keskustellut tiaisten, rastaiden, peippojen ja satakielen kanssa, tervehtinyt pulskaa jänistä ja mukavaa punaista kissaa.
Vuosia sitten vielä grillailtiinkin, pidettiin puutarhakutsuja, paistettiin muurinpohjalettuja. Ensimmäinen lettu meni Turrelle, naapurin koiralle. Se oli sääntö. Ainakin joskus. Tästä puutarhasta on saatu niin paljon kirsikoita, että viinisammiot pulputtelivat iloisesti roseeta.
Mutta vuodet ja myyrät ovat tehneet työtään. Ei ole kirsikoissa tänä kesänä kuin muutama kukka. Niiden valkeat terälehdet leijailevat kirjani väliin. Niin, kirjoistahan tässä...

Oi nuoruus, kaksi kirjaa sinulle, sinusta

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä, Atena 2016, päällys Jussi Karjalainen.
"Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Löytyipä sopivaa tai ei." Soili Pohjalainen on 1980 syntynyt esikoiskirjailija, jolta voi hyvällä mielellä odotella lisää lukuelämyksiä! Käyttövehkeitä on isän tytön kasvukertomus yhtäältä, toisaalta tarina menetyksen tuomasta murheesta. Isän kuolemaa voi surra, se on selkeä päätepiste. Mutta jos läheinen vain katoaa - tässä tapauksessa Veli - silloinhan sitä vaan jää odottamaan: paluuta, ihmeellistä ilmestymistä. Kyllä se viimeistään isän hautajaisiin tulee. Kun äitikin asuu Espanjassa (särkikö Veljen katoaminen avioliiton?), ovat ihmissuhteet hujan hajan. Rakkaudelle ei ole tilaa tässä menetysten maailmassa, ei kai liioin uskallustakaan, tarjokkaita kylläkin. Soili Pohjalainen kirjoittaa ihanaa, tiivistä lausetta ja soljuvaa sanaa. On ilo lukea. Itse vieroksun ällötykseen asti v-pilkutusta, mutta se on erään aikakauden tyypillinen välimerkki, joten kestin urheasti. Käyttövehkeitä antaa nimenä odottaa huumoria. Ehkä se pilke siellä jossain rivien välissä vilahti, joskin päällimmäiseksi jäi nuoren naisen raivoisa tilitys ja muistelu vakavan elämänmuutoksen väistämättömyydessä. Vapaus häämöttää jo!

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa, Tammi 1987, suomennos Helena Anhava, alkuperäisteos ilmestyi 1923 nimellä Le Diable au corps
Nuoruus on koettelevaa aikaa myös Raymond Radiguetin klassikossa, joka kohautti Pariisi piirejä ilmestyessään. Kirjailija kirjoitti sen ollessaan vain 17-vuotias. Siihen nähden kirjaa pidettiin röyhkeänä ja uskaliaana, jopa moraalittomana. Teos maalailee kuusitoistavuotiaan pojan ja yhdeksäntoistavuotiaan, vihityn naisen, rakkaussuhteen. Teoksessa häiritsee se, että kolmen vuoden ikäeroa pidetään suurena, jopa päähenkilötkin ajattelevat niin. "Marthe selittää minulle, miksi hän piti itseään liian vanhana. Viidentoista vuoden kuluttua minun elämäni olisi vasta alkamallaan, minua rakastaisivat samanikäiset naiset kuin hän nyt." Arvosteluissa kirjaa sanotaan kauniiksi, pieneksi taideteokseksi. Kirja kestää aikaa melko hyvin. Kuvaus nuoren, kypsymättömän ja selkeästi narsistisen pojan halusta hallita rakkauttaan ja rakastettuaan on ajoittain raastava ja jopa hämmentävä. Kirjassa nousee vaivihkaa esiin myös naisen asema tuohon aikaan, esine, toinen, alistettu, muokattavissa ja silti petollinen ja arvaamaton. Myös rakkaussuhteen seuraus, raskaus, lapsi järkyttää nuoren miehen tunteita. Kaikessa hurmiossaankin hän ymmärtää olevansa isäksi kypsymätön, lapsi itsekin. Lopussa kaunotar kuolee - luultavasti influenssaan - ja nuorukainen itkee isänsä olkaa vasten äidin katsoessa huolestuneena vierestä. Niinpä niin, lapsihan se suuri rakastaja pohjimmiltaan onkin. Kirjailija kuoli lavantautiin joulukuussa 1923, joitakin kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen vain 20-vuotiaana.

Kuvassa Jaavan juoksujalkainen noutopöydän ääressä. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Kohdusta käsin katsottuna maailma on ylösalaisin, vai kuinka Joona Linna?

Päätin näin päivän päätteksi ottaa käsittelyyn pari suosittua uutuuskirjaa, joiden tekijöillä on vankkumaton ihailijakaartinsa. Kumpainenkin teos on Helsingin kaupunkirjastossa luokiteltu jännitys-genreen. Minusta ensimmäinen kuuluu kyllä peruskaunoon, mutta enpä ryhdy asiantuntijoiden kanssa kisaamaan - varsinkin kun olen ollut kirjastotätiydestä eläkkeellä jo yli viisi kuukautta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava 2016, käännös Juhani Lindholm) ei siis ole mielestäni jännitysromaani, vaikka siinä kehitelläänkin murhaa ja peitellään sitä. Se on kohdussa kasvavan jälkeläisen sivullisesta ja silti aina läsnäolevasta näkökulmasta filosofoitu muutaman päivän jakso äidin ja hänen rakastajansa elämästä. Rakastajan, joka on isän veli. Setä Claude ja äiti Trudy suunnittelevat isän päästämistä päiviltä myrkyttämällä ja onnistuvatkin siinä, jääden tosin kiinni lopussa. Pako ei onnistu, koska kommentaattorin ääni purkautuu ihmisten ilmoille juuri, kun karkumatka olisi käsillä. "Uskollinen nuorani, pelastusköysi joka ei onnistunut tappamaan minua, heittää äkisti henkensä kuten määrä olikin. Minä hengitän itse. Herkullista. Tässä neuvoni vastasyntyneille: älkää itkekö, katselkaa ympärillenne, maistelkaa ilmaa." Ian McEwan on lahjakas kirjailija, jolla on monia yhteiskunnallisia ja yksilöllisia ajatuksia herätteleviä teoksia. Pähkinänkuori on mielestäni täydellinen. Napakkaan kiteytetty, hienoa kieltä, huumoria, joka sivaltelee vakavia kysymyksiä. 200 sivua, joita ei malta käsistään päästää. Ja kiitos hienosta suomennoksesta huolellisine kieliasuineen.
https://otava.fi/kirjat/9789511310358/#.WTQW12RJY6g

Sitten on Joona Linna -niminen jepari, joka lusii Kumlassa virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta napsahtanutta kakkua. Ja ilman muuta vaarallisten vankien osastolla. Pian Joona kuitenkin kutsutaan auttamaan terroriaalloksi oletetun kostoretken selvittämisessä. Uskoisin että valtaosa nimimerkki Lars Keplerin Joona Linna -sarjan faneista nauttii Kaniininmetsästäjästä (Tammi 2017, käännös Kari Koski). Jännitystä piisaa: eniten jännitin sitä, kuinka juoni pysyy koossa loppuun saakka. Niin paljon on harhapolkuja ja juonen kannalta joutavia rönsyjä. Syyllinen on helppo arvata hyvissä ajoin ennen loppuneljännestä. Kirjan nimi viittaa erään luksuskoulun kerhorakennukseen ja murhasarjan hengennostattajana on (enpä sano mitään Dame Agathasta) englantilainen kaniloru: "Ten little rabbits, all dressed in white, Tried to go to Heaven..." Kirja on mukaansatempaava ja koukuttavakin, mutta siinä on mielestäni aivan liikaa väkivaltaa, erityisesti väkivaltaista seksiä, jopa laskelmallisuuteen asti. Pistää miettimään, myisikö kirja hyvin, jos siitä olisi karsittu pornokiemurat pois? Väkivaltaseksissä kierimistä on muuten nykyään muissakin ruotsalaisdekkareissa. Mistähän se johtuu? No, ymmärrän kyllä ettei Pukki Paratiisissa -meininki ja Ralle och Palle -kirmailut enää hetkauta ketään. (Oli se toista 1970-luvulla!) Joona Linna on melkein uskottava henkilö, mutta muut hahmot jäävät aika ontoiksi. Herää myös kysymys, kuinka kauan jaksamme innostua näistä omia teitään kulkevista, väärinymmärretyistä poliiseista, joille laki ei ole niinkuin sitä luetaan? Varmaan iäti, sillä heihin on mukava samaistua arjen armaudessa.
http://www.kirja.fi/kirja/lars-kepler/kaniininmetsastaja/9789513183363/

Lukeminen avaa silmät ja kehittää mieltä. Se rentouttaa ja auttaa löytämään uusia ja ihmeellisiä polkuja. Ja jos näköä haittaa, voi kuunnella. Kaikkea löydät suomalaisesta kirjastosta, joka on maailman paras! Aloita vaikka täältä: www.helmet.fi

Kaniinin kuva kirjasta Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Pullaa vaiko piirakkaa - Neuvontakokit opastaa

Tassut taikinaan ja huolet hurmalaan!
Aloitin leipomisen joskus teini-iässä, olin sitä ennen pikemminkin kokki kuin leipuri, eivätkä ensimmäiset leipomukset ihan menneet Strömsöön malliin. Oli sämpylöitä, joilla olisi voinut hyvinkin särkeä muutaman näyteikkunan. Oli lätsähtäneitä kakkuja, koska munien ja sokerien vatkaaminen kovaksi vaahdoksi... No, aina ei motivaatio riittänyt. Perinteisen pullan jätin nuorempana suosiolla äidin leivottavaksi, kun omista tuli kuivia hiivan makuisia ruppanoita. Tärkeintä oli kuitenkin asenne: periksi ei anneta. Ja niinpä sitten ajan oloon asiat ryhtyivät luonnistumaan, taikinat kohoamaan ja maut asettumaan kohdalleen.

Olin jo yhden lapsen äiti ja loistavan Kotiruoka-keittokirjan omistaja, kun hankin Veijo Vanamon ja Jaakko Kolmosen kirjan Leivotaan yhdessä (Neuvontakokit, SKK 1977). Sitä olenkin uutterasti käyttänyt viimeiset neljäkymmentä vuotta. Nopea marjapiirakka syntyy kesäisin harva se viikko ja pullataikinan ohjeella onnistuin sitten vihdoinkin. Olen sitä mieltä, että riittävä määrä voita ja sokeria on pullataikinan a&o. Ei siis mitään kevytpullaa kannata vaivata. Samaa koskee muuten tiikerikakkua, jonka mainion ohjeen nappasin Keittotaidon kultaisesta kirjasta (Bonnier 1962), joka tuli perintönä serkkupojalta.

Nopea marjapiirakka 
Neuvontakokkien tapaan

2 munaa
2 dl sokeria
2 dl kermaa tai kermamaitoa
1 dl voisulaa
4 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta

Sekoita munat ja sokeri, kaada joukkoon kerma ja voisula, lisää vehnä-leivinjauheseos ja sekoita taikinaa mahdollisimman vähän. Levitä taikina pellille leivinpaperille. Ripottele päälle litran verran marjoja tai raparperia ja paista 200 asteisessa uunissa 25 minuuttia. Olen tehnyt taikinasta muunnelman, jossa on 1 dl grahamjauhoja ja 3 dl vehnäjauhoja sekä 1 dl tummaa ruokosokeria ja 1 dl hienoa sokeria. Tulee hyvä, muhkea maku. Jos pidät vaniljan mausta, voit lisätä mielesi mukaan vaniljasokeria jauhoseokseen. Raparperit olen mehustanut ruokosokerissa tunnin verran ennen paistoa. Kuten kuvista näkee, Neuvontakokkien kirjasssa on toimivien ohjeiden lisäksi nostalgisia mainoksia 1970-luvulta, kirja lienee kustannettu mainostuloilla...

Tiikerikakku 
Keittotaidon kultaisen kirjan mukaan

125 g voita t. margariinia
2 1/4 dl sirotesokeria
2 munankeltuaista
2 munanvalkuaista
1 1/2 tl vaniljasokeria
3 dl (150 g) vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
3/4 dl maitoa
1 1/2 rkl kaakaota

Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi ja lisää seokseen keltuaiset ja vaniljasokeri. Sekoita leivinjauhe vehnäjauhoihin ja lisää jauhot taikinaan vuorotellen maidon kanssa, Vaahdota valkuaiset ja sekoita varovasti taikinaan. Sekoita kolmannekseen taikinasta kaakao. Jauhota keskikokoinen vuoka ja lisää taikina kerroksittain vaaleaa, tummaa, vaaleaa. Paista n. 45 min. 175-asteisessa uunissa. Olen yleensä paistanut kakkua tupla-annoksen eli isossa vuoassa.
Kakkukuva on äitini Hyvän ruoan keittiön Rumford-vihkosesta.

Hyvän ruoan keittiö
on peräisin 1950-luvun loppupuolelta.

Äiti on luultavasti tilannut sen Uusi nainen -lehdessä olevalla kupongilla. Julkaisijasta ja jakelijasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta tarjonnasta päätellen ainakin Paasivaaralla oli sormensa resepteissä. Jotkut varmaan muistavat aikansa tutun rallatuksen: "Ennen pantiin mirri multaan, nyt se pannaan Suvikultaan." Elintarvikeskandaaleja on ollut maailman sivu, muistelen että 1950-luvun lopulla oli hiirilavantautiakin, jonka epäiltiin levinneen irtomaidosta. Nämä ikävyydet eivät himmennä pienen kansion sisällön arvoa. Tuoreimmat reseptivihkoset ovat kuusikymmenluvun lopulta, mahdollisesti minun lisäämiäni.  Muovitettujen kansien sisäpuolelta löytyvät kätevästi tavallisimmat talousmitat, myös englantilaiset ja amerikkalaiset. Samoin leipomuksiin sopivat paistoasteikot avautuvat yhdellä vilkaisulla.

                                                                                  

Sieni-vihannespiirakka
Vihannesvakan tapaan

4 dl vehnäjauhoja
200 g Kultanauhaa (margariini)
1/2 tl etikkaa
5 rkl kylmää vettä

1 dl riisiä
1 pieni sipuli
3 dl sieniä
1 muna

Sekoitetaan taikina ja kaaviloidaan suorakaiteen muotoiseksi, noin 1/2 cm:n paksuiseksi ja jaetaan kahtia. Toiselle levyistä levitetään täyte: riisi keitetään, sipuli kuoritaan ja hienonnetaan, sienet ruskistetaan yhdessä sipulin kanssa. Riisi, sienet ja sipuli sekoitetaan hienonnetun munan kanssa ja maustetaan suolalla ja valkopippurilla. Toinen taikinalevy laitetaan täytteen päälle ja reunat nipistellään yhteen. Piirakka voidellaan munalla ja paistetaan hyvässä uuninlämmössä noin 20-30 minuuttia. En ole tätä reseptiä kokeillut, mutta olettaisin että taikinan rasva nypitään jauhoihin, jonka jälkeen etikka ja vesi lisätään ja homma sekoitetaan taikinaksi.

Hyvä ruoka ja yhdessä ateriointi edistävät rauhaa ja yhteisymmärrystä, siinä on toivoa. Tänään on Euroopan surun päivä. Ajatukseni ovat Lontoon terrori-iskun uhrien ja omaisten luona. Voi meitä ihmisiä.