keskiviikko 20. syyskuuta 2017

"Uuma näkyvissä", hihkui mummi kun rannerainerin osti.

Tapahtui niinä päivinä, että mummi osti aktiivisuusrannekkeen. Aivan oikein. Sellaisen härpäkkeen,
joka värisee riemuiten kanssani kun olen yltänyt suorituksiin. "Olet saavuttanut tavoitteesi!" ranneraineri julistaa koko näytön laajuudelta. Se värisee innosta kun joku soittaa tai tekstailee. Se näyttää ajan, sydämen sykkeen, otetut askeleet -  ja ajatella - kulutetut kalorit. Sen sijaan nautittuja kaloreita se ei kaikeksi onneksi osaa jäljittää. Se ei siis ole lainkaan syyllistävä vaan oikein kannustava. Lieneekö sittenkään suomalainen keksintö?

Rannekeko turhake?

Alla olevassa kuvassa ranteessani on musta mötikkä, mutta eipä aikaakaan, kun posti tuo pari muutakin vaihtoehtoa: nimittäin vaihdettavat hihnat.
Sitten on millä elvistellä gaalailloissa ja muissa riennoissa, joihin kutsuja satelee jahka tästä itseäni uuden personal rainerini kanssa trimmailen fitnesskuosiin! Kun se ensimmäisen kerran ilmoitti, että homma on sitten tälle päivälle täytetty, hieroin nenääni epäuskoisena. Ei voi olla totta. Näin helpolla.

No siitä seurasi tietenkin ankaraa itsetutkistelua ja johtopäätös, että tavoitteeni kaipaa tiukennusta. Ja niin sitä sitten tehtiin, kohotusta kohotusta -  vaan ei kasvojen, ei rinnankaan. Nyt olen aika hyvällä tasolla, joten sorry vaan jos puheeni alkaa sisältää kaikenlaista askelmölöä, tavoitetta, mukavuusaluetta, sykettä ja sellaisia. Kyllä se ohi menee.

Altaaseen!

Lempikuntoiluani on kävelyn ohella uinti, jota on helppo harrastaa Suokin lähialtaassa Uspenskin katedraalin juurella Katajanokalla. Siinä saattaa huomaamattaan sutjakoitua, jollei muuten, niin omissa mielikuvituksissaan. Ranneraineri tykkää myös uinnista ja sparrailee ihan mielellään altaassa, ei vain sen reunalla. Altaalla on muuten mainio sauna, siitä oikein muhkea plussa, samoin kivasta henkilökunnasta. Mielestäni mummelihintakaan ei ole pahimmasta päästä: kolmenkympin lätkällä voi polskia kuukauden vaikka kymmenen kertaa joka päivä.  Kun vaan kestää syysviimoissa sen pienen matkan suihkusta altaaseen, niin homma palkitsee. Ilma kylmä - allas lämmin.

Uskalias kuva ranskalaisesta Paris Plaisir -miestenlehdestä 1920-luvulta

Joogaa ja fitnessiä valaistuneen oppaan johdolla

Runkoaan voi muotoilla myös kotioloissa katseilta suojattuna, kun on kelpo opas avoinna maton vieressä. Jokaisellahan on ainakin kerran tai kaksi sen verran itsekuria, että venyy jos jonkinmoiseen kiemuraan ollakseen viimeistään parin vuoden kuluttua rantakunnossa.

Hyllystäni löytyy varsin hyvin palvellut teos 70-80-luvulta. Nimi tosin aiheuttaisi näinä aikoina jupinaa joukoissa: Jokamiehen joogaa. Ja kannessa on kuitenkin ilmi selvästi nainen! Näitä ohjeita noudatti äitini monta vuosikymmentä ja pysyikin notkeassa kunnossa yhdeksänkymppiseksi huolimatta pahasta selkäviasta. Jokamiehen joogaa ovat harrastaneet myös tyttäreni, joten kolmen sukupolven verran pätevä se on. Ohjeet on helppo omaksua ja asenne on lempeä, joogaa jokaiselle -tyylillä. Jos löydät kirpparilta, osta ihmeessä. "Jokamiehen jooga on tarkoitettu nykyajan kiireen ahdistamalle länsimaiselle ihmiselle, joten kirjaa ei ole raskautettu joogafilosofialla." Näin kertoo 3. painoksen takakannen teksti vuonna 1980.

Joogakirjan kuvitus on sangen karua verrattuna toiseen oppaaseen, nimittäin Suureen fitness-kirjaan.
Siinä on piirros poikineen, eikä ohjeissa ole pihtailtu. Nimensä mukaisesti kirja sisältää kaikkea kaikille: joogaa, pilatesta, voimaharjoittelua, juoksua, uintia ja niin edelleen. Olen löytänyt siitä monia toimivia vinkkejä omaehtoiseen harjoitteluun. En ole ryhmähikoilija, joten ohjatut tunnit ovat rajoittuneet muutamaan pilates- ja joogakurssiin. Käväisin joskus afrossakin, mutta ahdistamaan rupesi, kun en taipunut ihan kaikkeen, mihin muut pajunvitsat. Suuri fitness-kirja on selkeä ja rohkaiseva. Jollei nyt ihan heti heittäydy matolle solmuun, niin voi alkuun kuivaharjoitella kuvia katselemalla. Kirjasta löydät myös keinot bikinivartalon saavuttamiseksi, jos oikein uskot...  Ja sitten vaan salille.
Suuri fitness-kirja ilmestyi 2013 Docendon kustantamana, jollei löydy kaupoista, niin sitä voi lainata kirjastosta: www.helmet.fi.

Loppuvenytys!

Kiinteytys- ja kuntoiluvillityksen tuloksena saattaa saada niin uskomattoman upean kroppavirityksen, että vastakkainen sukupuolineutraali henkilö menee aivan piparitaikinaksi. Siksi kannattaa ottaa ensi alkuun rauhallisesti. Kukapa oikeasti haluaa riesakseen henkilöä, joka palvoo suuren sisäisen kauneutemme sijaan ulkoisia, joskin taiteellisesti korkeatasoisia esteettisiä elementtejä?



Kuten ylläolevasta kuvasta huomaa, olen todellakin notkistunut sitten viime näkemän. Kuvassa kanssani on harras ihailijani ja muusani Valentino X. Puvut ovat uusinta hottia, mutta tuotesijoittelua välttääkseni jätän brändit omaan arvoonsa. Tässä olemme juuri nousseet Altaan aalloista ja kuivattelemme toisiamme loppuvenyttelyjen lomassa. Kaikkea se aktiivisuusranneke teettää!



lauantai 9. syyskuuta 2017

Mortonin Salaisuuden kantajassa pommit putoilevat, mutta someraivoa ei tunneta

Aamun Hesari avasi jälleen näköalan eräiden somesuomalaisten sielunmaisemaan - väistyvän piispa Irja Askolan haastattelu. Siinä hän kertoo kuinka selvisi vihasta ja raivosta, jota hänen naiseutensa ja avarakatseisuutensa yhdistettynä piispuuteen aiheuttivat. Olipa korutonta kertomaa. Mielestäni Askola on ollut hieno piispa, lämmin, viisas, lähestyttävä. Hän on varmasti saanut paljon hyvää aikaan kirkossaan. Hävettää itseään uskovaisina (lue: sivistyneinä) pitävien ala-arvoiset viestit. Samaiset tahot vaativat valtionuskonnolle vankempaa asemaa koulussa ja muualla yhteiskunnassa, koska "luterilaisuus kuuluu yleissivistykseen". Ja kuitenkin: eipä ole kuukauttakaan siitä, kun Hesari julkaisi uutisen, joka kertoi että kansan mielestä uskonnottomat ovat potentiaalisempia sarjamurhaajia kuin uskovat. Kuinkas nyt suu pannaan? Luterilaisen kirkkomme valovoimainen johtotähti sai aggressiota ylleen niin että roiskui. Ja omiltaan. Irja Askola selvisi höykytyksestä anteeksiantavana, tyynenä ja valaistuneena, niinkuin vahvan johtajan tuleekin. Jälkipolvet häntä vielä monesti kiittävät.

Ja sitten kirjaan, jollei nyt ihan kirjojen kirjaan. Englantilainen Kate Morton on suosittu kepeiden historiallisten lukuromaanien kirjoittaja. Pian kauppoihin saadaan hänen 1930-luvulle sijoittuva romaaninsa Talo järven rannalla, mutta sitä ennen ruodin pikaisesti viime syksyn tulokkaan.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja, Bazar kustannus 2016, suomennos Hilkka Pekkanen.
Toinen maailmansota avautuu nyt niin suomalaisten nuorten naisten kuin brittienkin tuoreissa kirjoissa. Tuskaisista vuosista on kulunut jo niin kauan, että uudet sukupolvet voivat kirjoittaa niistä avoimemmasta perspektiivistä. Kate Mortonin sota käydään Lontoossa pommitusten aikaan. Ja kuten aiemmissakin Mortonin kirjoissa, myös tässä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja kaukainen menneisyys. Hiukan viivähdellään myös 1950-60-luvuilla. Salaisuuden kantaja on tarina sotasukupolvesta eli Dorothysta, Jimmystä ja Stephenistä, ja heidän jälkeläisistään, joista äänessä on näyttelijänä mainetta niittänyt Laurel. Laurel alkaa purkaa äitinsä Dorothyn, Dollyn, salaisuuksien vyyhtiä. Salaisuuksien, jotka johtavat Laurelin nuorena tyttönä näkemään murhaan. Kaikki alkaa vanhasta valokuvasta ja omistuskirjoituksesta kirjan kannessa. Keskiössä on mystinen Vivien... "Ei mitään pahaa, ei syytä huoleen. Äitinne tuntuu vain kyselevän jotakuta. Luulen että jotain miestä. Olisiko Jimmy? Voisiko se olla Jimmy? Hän halusi tietää, missä Jimmy oli ja miksi hän ei ole käynyt tervehtimässä."
Lapsia Lontoon pommituhojen keskellä. Britain SOURCE:National arhives photo
Kate Morton on taitava menneisyyden kuvaaja. Hänen kirjoistaan voi lähes käsin kosketeltavasti aistia tunnelmia, äänimaisemia, tuoksuja. Mutta kuten aiemminkin, Mortonilla on myös sudenkuoppansa, kuten pitkäpiimäisyys. Paikoitellen juoni on hajoamassa ja rönsyjä riippuu siellä täällä. Seitsensataisesta sivumäärästä olisi helposti voinut tiivistää jopa sata juonen kärsimättä. henkilögalleria on kiintoisa, mutta osa porukasta jää niin ylimalkaisen luonnehdinnan varaan, että lukija ihmettelee, kannattiko porukkaa ottaa ollenkaan mukaan. Jos puutteita onkin, on juoni palkitseva ja lopun yllätys todella mahtava. Se kruunaa kaiken! Jopa tällainen konkaridekkarifriikki oli melkeinpä äimänä.  Ihastuin aikanaan Mortonin ensimmäiseen suomennettuun kirjaan, Paluu Rivertoniin. Sitten hän on mielestäni tuottanut aika eritasoisia kirjoja, ja aiemmin taisin päättää, etten enää jaksa lukea näitä. Kannatti kuitenkin antaa uteliaisuuden voittaa. Anna sinäkin. " Stephen kunnioitti myös suuresti salaisuuksia. 'Sinä et puhu kovin paljon menneisyydestäsi', hän sanoi kerran illalla heidän istuessaan yhdessä hiekalla. 'En.' Hiljaisuus levittäytyi heidän välilleen kysymysmerkin muotoisena, mutta Dorothy ei sanonut sen enempää. 'Miksi et?' Dorothy huokaisi, mutta huokaus pyyhkiytyi merituulen mukaan ja leijaili hiljaa pois." Ja seuraavaksi onkin vuorossa Talo järven rannalla, eikö vain?  


  "Katsopas Ruu, kun mamma tekee Kengupolikseen uutta lippusiimaa!" 
Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951