Voiko kuolla vain kahdesti, supersalami Evert Bäckström?

Taas on juhannus paleltu ja on aika laskeutua joulun odotukseen. Vielä hetken kukkii ruusu, laulaa lintunen ja liplattaa laine. Ja sitten: pukki oveen kolkuttaa! Oma juhannukseni on kulunut rikoksen parissa, kuinka ollakaan. Taas on yksi murha pois fundeerattu. Ja päähenkilö onkin yksi Ruotsin maineikkaimmista, itse Evert Bäckström supersalameineen. Hyvä että ensimmäiselle sivulle pääsee, kun on jo ladattu täyteen odotuksia, suuria odotuksia. Ja jälleen kerran ne palkitaan.

Leif GW Persson, Voiko kuolla kahdesti, Otava 2017, suomennos Kari Koski

Rikoskomisario Bäckströmin ovikello soi tutulla poljennolla ja oven takana seisoo naapurinpoika Edvin, joka on löytänyt meripartioretkellään saaresta pääkallon. Ja siitä se sitten lähtee käyntiin: Pääkallomurhaajan metsästys. Kyseessä on mitä mutkikkain juoni, jossa päällimmäiseksi nousee kirjan nimessä esiintyvä kysymys: Voiko ihminen kuolla kahdesti, ja vielä eri puolilla maailmaa? Ensin Thaimaan tsunamissa ja sitten Ruosissa, Mälaren-järvellä. Neron kaltainen, eräiden mielestä sangen ällöttävä komisario Bäckström kertoo totuuden melkeinpä heti, mutta pakkohan asioista on silti ottaa juurta jaksain selvää. Kenen on kallo, missä loput ruumiista?

Kuva: mat.se

Kiitos tutkijoiden ja koirien vainun, saarelta löytyy maakellari, jossa lepäävät vainajan luut vieressään Lidlin kassi ja Bullens pilsnerkorv -makkarapurkki. Bäckströmin hermoja kiristetään, kun syyttäjä Hanna Hwass päättää astua tutkinnan johtoon. Ja eipä aikaakaan, kun Hwass jo löytää itsensä Huddingen psykiatriselta osastolta työuupumukseen sairastuneena. Samaan aikaan vastavakoilu kiinnostuu Bäckströmistä, koska tälle on myönnetty venäläinen ansiomitali erään Faberge-esineen palautuksesta Venäjälle (tapaus Pinokkion nenä 2014). Bäckström luikahtaa kaikista verkoista vahingoittumattomana ja autuaan tietämättömänä. Osaksi sukellusveneskandaalin ansiosta tosin. 

Lars GW Perssonin voi kohottaa kirkkaasti ruotsalaisdekkaristien kärkeen. Kerronta on napakkaa, huumori terävää, henkilöt inhimillisiä ja ratkaisu täysin uskottava, nerokas. Syyllinen selviää ajoissa, mutta motiivien ja tekotavan kanssa vierähtääkin sitten piinava tovi. Ja kuten aiemmissa dekkareissaan, Persson ei jätä suomimatta maansa oikeuslaitosta ja byrokratiaa, irvailematta sen kömmähdyksille ja virkamiesten oudoille tempauksille. Syyllinen saa lievän tuomion tyrmäävän puolustusasianajajan ansiosta. Mutta onko tuomio sittenkään se lopullinen. Lue niin tiedät.
http://otava.fi/kirjailijat/leif-gw-persson/#.WU5lJmQhQ6g

Jos dekkarikonkarin jorinat eivät näin keskikesällä nappaa, niin ainahan voi tutustua aivan uuteen nimeen. Itse Stephen Kingiin ja Joël Dickeriin rinnastettu Luca D'Andrea kertoo pienestä kylästä Etelä-Tirolissa, Italiassa, lähellä Itävallan rajaa.

Luca D'Andrea, Rotko, Tammi 2017, suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä

Ihan lupaava kirjailija, mutta paljon on vielä sorvia väännettävä, että yltää samaan luokkaan kuin King, Dicker tai Persson. Yritystä on ja tapahtumapaikkahan on lähes koskematon, mitä dekkarigenreen tulee. Etelä-Tiroli. Onko joku kenties laulanut jonkun Alpeilta alas?  Kirjan sankari on amerikkalais-italialais-saksalainen dokumetaristi Salinger, joka nai New Yorkissa kohtaamansa tirolilaisneidon Annelisen ja muuttaa sitten Clara-vauvan synnyttyä tämän kotiseudulle. Siellä hän osoittautuu sangen uteliaaksi ja perin vastuuttomaksikin aiheuttamalla vaaratilanteita pistämällä nokkaansa asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kuten arvata saattaa kyläläisillä on synkeä salaisuus: kolmoismurha 1980-luvun puolivälissä. Murha tapahtui legendaarisessa Bletterbachissa, jossa voi kuulla Jaekelopterus Rheninaen sihisevän luolastossaan. Loukkaannuttuaan tuhoisassa helkopterionnettomuudessa Salinger potee jälkioireita, muttei suostu lääkitsemään itseään - eikä pysymään erossa kylän asioista. Ja siitähän eivät kaikki pidä. Salinger ryhtyy selvittämään kolmoismurhaa ja panee samalla koko perheensä vaaralle alttiiksi. Murha tuntuu liittyvän mystisesti Annelisen ja tämän Werner-isän elämänvaiheisiin. Loppuratkaisu on yllättävä, joskin syyllinen jo keskivaiheilla selvä. Ainakin minulle.

Etelä-Tirolin vaakuna Wikipediasta

Outoa että italiaano on laittautunut jenkin housuihin kirjassaan. Olisi ehkä ollut luontevampaa kirjoittaa ihan vain maanmiehestä. Varsinkin kuin D'Andrea on tirolilainen, kotoisin Bolzanosta. Podin ajoittain kiusaantuneisuutta ihmisten ohuudesta ja päähenkilön temppuilusta. Myös kieli oli outoa: välillä persvakomaisen alatyylistä ja sitten taas majolika-tason taideproosaa. Mielestäni karsinta olisi ollut tarpeen. Hiukan syvempää ihmiskuvausta, maisemia, ruokaa ja muita perinteitä... Kauhukirjaan sopivaa Krampus-perinnettähän esiteltiin jo ihan lupaavasti https://fi.wikipedia.org/wiki/Krampus.
Kaksitoista kirjainta, kohtuullinen, sanoisi Salingerin Clara.
Seuraavaa odotellessa taidan hiukan jodlata. Kun on juhannuskin.
http://www.kirja.fi/kirja/luca-dandrea/rotko/9789513193348/

Kuvassa skorpioni ja arolukki ottamassa mittaa toisistaan. Rotkossa esiintyvä luolaskorpioni on niin suuri, ettei se mahtuisi parhaalla tahdollakaan tähän kuvaan. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951