Valkosipuli, viina ja villit venyttelijät, minnekäs se seepra Suokista pääsisi.

On taas tuntunut ylevältä olla suokkilainen. Kuulua yhteisöön, jossa pannaan töpinäksi. Kerätään päivässä adressi täyteen, laaditaan kirjelmiä merkittäville tahoille, tutkitaan, punnitaan ja ollaan hallitusti tuohtuneita. Sillä johan pomppasi! Näiden maailmanperintölukaalien vuokria aiotaan korottaa kymmeniä prosentteja. Sellaistahan ei säyseänä katsele edes Kylmä-Kalle, suomenhevosesta nyt puhumattakaan. Syksyn hyytävissä viimoissa tarpova sateen pieksämä linnoituskansa ei ääneti niele ihan kaikkea, vaikka vastassa onkin suuri ja mahtava valtiovalta... 

Kuva Volker von Bonin 1955 / Finna

Suokkilaisuus voi mielikuvissa olla verhojen heiluttelua ja kylän raitin kyyläilyä, mutta oikeasti se on vilkasta turvaverkostoitumista ja hauskanpitoa porukalla. Ja meillähän kierrätetään muutakin kuin romppeita. Esimerkiksi turistivitsejä. Moni varmaan muistaa tarinan siitä, kun ulkosuokkilainen pikkukundi kysyi faijaltaan, miksi Noakin arkin ikkunoissa on verhot aivan kuin siellä asuisi joku... " Ei täällä kukaan asu, ne on vain siksi että näyttäisi siltä!" Näin suomalainen historiantuntija ehkä vuonna 2001. Olemme siis näyttelijöitä kotimaisessa elokuvassa. Ja maksammekin siitä.

Kirjallisuus rentouttaa, kun rahanmeno potuttaa

Eläimet eivät vuokria korottele, mutta niiden nimeen on liitetty pamfletti jos toinenkin - meillä suorastaan muutama kirjasarja. Tähän ilmiöön havahduin tutkaillessani kirjahyllyäni, josta löytyi Kurki, Kolibri, Korppi ja Seepra, Delfiinikin! Ja mitä ihanuuksia vielä: klassikoita joiden parissa murheet unohtuvat. Naukku Kasakan verta kyytipojaksi ja taas on kaikki ihan harasoo.

Korppi, Delfiini, Kurki ja Kolibri

Seepra-sarjan haltijalla on hyllyssään kaiken maailman tieto, meillä siitä ainoastaan muutama keittokirja. Aika lailla erilaisia ne ovat kuin nykyajan kuva- ja väri-iloittelevat makunystyröiden heruttelijat. Seepran voi kevyesti ottaa mukaan suokkilaisnaapurin gurmeetalkoisiin, ihan vaan rekvisiitaksi vaikka. 

Parhaillaan laseissamme kuplii kaupallisia bee-cee-sinkki-vitamiineja torjumaan pimeyden voimia ja flunssapöpöarmeijoita. Miksi ihmeessä? Seepra esiin ja todellinen bakteerintappaja työn alle! Ohje löytyy Markku Rautosen erinomaisesta teoksesta Valkosipuliherkut vuodelta 1978.

Valkosipuliviina

Avataan viinapullo. Tipautetaan siihen muutama kynsi, suljetaan.
Odotetaan muutama päivä. Nautitaan.

Markku Rautonen toteaa, että
"Alkoholipoliittisesti lienee tämä snapsilaji yksi kaikkein parhaista. Kokemus on osoittanut sen säilyvän kaapissa pitkään, vaikka vieraitakin kävisi..."
Omasta kokemuksesta voin kertoa, että bouquet säilyy kehossa useita päiviä karkottaen näin lähimaastosta kaikki taudinaiheuttajat.
(Pöykkypullon kuva Finna)

Toinen Seepra, Erik Haackin ja Timo T. Kaukosen Venäläinen keittokirja vuodelta 1970 neuvoo vegaanisen veriherkun, joka voisi hyvinkin syrjäyttää glögin - ainakin nimensä puolesta.

Kasakan veri (1 annos)

1/2 kkp voimakasta kahvia
1/2 kkp punaviiniä (Alkon no 704)
4 dl votkaa (Alkon no 32)
sokeria
Sekoita kahvi ja punaviini. Kuumenna ne kiehumapisteeseen, mutta älä anna kiehua. Lisää votka. Mausta juoma halutessasi sokerilla. Tarjoa.

Kuvitusta Kaukosen kirjaan.
kuvittaja tuntematon

 Nuo Alkon no -lisäykset ovat muuten kyseisessä reseptissä.

Seeprasarjan keittokirjojen kuvat ovat piirroksia, paitsi Rautosen valkosipulikirjassa, joka on suorastaan kuvaton..

Muistaakohan kukaan enää Timo T. Kaukosta?
Hänellä oli stadissa kolme venäläistä ravintolaa, Troikka, Kasakka ja Saslikki. Troikka oli ensimmäinen. Ja ruoka oli aivan erinomaisen hyvää. Meidän luokkamme nautti siellä vanhojen päivän pääaterian alkuvuonna 1970. Ikäväkseni totean, ettei arkistoista löydy vanhojen päivän kuvia. Muistikuvia kyllä.

"Päivä ilman jumppaa on kuin mummo vailla humppaa", kiekuu Rane ranteesta, kun olen istunut tekstieni ääressä aivan liian kauan. Pitkän istumisen selityksenä koneen temppuilut, joita on nyt riittänyt. Vaari vie sen hoitoon Ruoholahteen, josko se siitä vetreytyisi ellei sitten kaiveta hautaa...

Ranen kanssa hyötyliikkuessani löysin hyllystön pölyistä ikiliikkujan unelmasetin. Silmiä hivelevää mieskauneutta, lihaksiston pinkeyttä ja sulostuttavia liikeratoja autenttisin valokuvin. "Wahrheit und Klarheit auf dem Gebiete der Zimmergymnastik" suoraan 1900-luvun alkumetreiltä. Olen nyt skannaillut niitä kaikkien jumppakärpästen iloksi. Tämähän on selkeästi äijäjoogaa, jota rouvatkin rakastaisivat. Siitä vaan surisemaan!

"Vedä, vedä, kohta lähtee!" kiritti oranki frendiään, kun eläväksi ritsan kuulaksi rupesi.
Maapallon eläinkuvasto 1951

Rane on uusi Hän, mutta sota on ihmisen iljettävin luomus

Oltiin Ranen ja naapurin Kaisan kanssa Kampin labrajonossa. Onneksi oli istumapaikat. Tavallista kauemmin kesti koko hoito, mutta hyvässä seurassa tuli päivitettyä kylän kuulumiset ja talon draamat porraskäytävän ja pesutuvan siivoustilanne mukaanlukien. Erään valtiollisen tahon innokkuutta pian peruskorjattavan kasarmimme nykyisen vuokratason mittavaan korottamiseen emme käsitelleet. Siinä olisi voinut tulla veret seisauttavia koetuloksia ja fataaleja fiboja eekoogeehen.

Ranee reenaa raamikkaasti

Rane ei malttanut

pysyä paikoillaan vaan pörisi tuttua jargoniaan: "Aika lähteä liikkeelle!" Kostoksi piirsin siitä salaa kuvan. Pyydän anteeksi tutuilta oikeilta graafikoilta, jos piirroksen taso järkyttää. Muille tiedoksi, ettei tämä edusta suomalaisen karikatyyritaiteen tasoa millään lailla. Tähän voisi heittää nasevasti, että mummo on ruvennut inhimillistämään esineitä. Ennen riitti että lemmikeistä käytettiin ilmaisua "Hän"... Vaan kun ei ole lemmikkiä. Siksi Rane, uusi "Hän". (Vastikään blogiin tulleille tiedoksi että Rane on todellisuudessa aktiivisuusranneke eli ranneraineri.)

Sota ei jätä rauhaan.

Minerva on julkaissut hienon pienen kertomuksen, joka on kannen mukaan palkittu parhaana historiallisena romaanina Le Prix Historia 2016. Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija ja Vielä tänään olemme elossa on hänen esikoisteoksensa. Ja kuinka ollakaan: kirjaan pohjautuva elokuva saa ensi-iltansa lähikuukausina.

Emmanuelle Pirotte, Vielä tänään olemme elossa,
suomennos Lauri Holma, Minerva 2017
http://www.minervakustannus.fi/haku/index.php?q=pirotte

Pirotte maalaa sodasta uuvuttavan kuvan, koska väsymys on jo vallannut kaikki, sodan loppu lähestyy. Ollaan Ardenneilla. Natsit, liittoutuneet, siviilit. Ja pieni juutalaistyttö Renée. Hän on omasta mielestään seitsemän, mutta voi yhtä hyvin olla muutaman vuoden vanhempi. Julma sota on vienyt häneltä vanhemmat ja turvaverkot. Häntä sysitään piilosta toiseen natsien koston pelossa.
Loppuelämän suunnan muuttaa jenkkisotilaaksi naamioitunut saksalaiskaksikko, joille paikallinen pappi luovuttaa tytön turvapaikan toivossa. Sotilaat vievät tytön metsän reunaan ammuttavaksi, mutta sotilas muuttaakin mielensä ja murhaa ystävänsä tytön sijaan. Tästä alkaa kahden ihmisen yhteinen tie kohti rauhaa. Tie joka on kivetty vastaniitetyllä ihmissadolla ja kyynelillä, pelolla, valheilla, mutta myös toivolla ja rohkeudella. Miehen nimi on Mathias ja hän on erakko, joka etsi sodasta seikkailua, mutta päätyikin Jochen Peiperin julman teurastuskoneen osaksi. Tyttö on viisas ja niin elinvoimainen että Mathias ei voi häntä enää jättää. He kuuluvat yhteen. Renée avaa erityisyydellään Mathiaksen sielun lukot ja sysää hänet kyseenalaistamaan ja suojelemaan - hylkäämään lopulta oman raakalaismaiset sotajoukkonsa. Kirjailija ei anna armoa myöskään liittoutuneiden sotilaille, rujoa tuhoa sota heidänkin moraalilleen teki. "Vielä tänään olemme elossa" on koskettava kirja nimeä myöten. Sota on julma tosiasia myös nyt. Aseet kehittyvät mutta asenteet kumpuavat samasta turpeesta kuin ennenkin.

Kuva Pinterestistä: https://fi.pinterest.com/pdianecm52/concentration-camps/?lp=true

Jos joku sanoo, että aiheesta on jo kirjoitettu kaikki ja luettu riittävästi, minä sanon: ei sinne päinkään. Mitä kauemmas historiaan jää toinen maailmansota, sitä jäätävämpiä totuuksia siitä nousee esiin.  Suosittelen Pirotten kirjaa, en tosin iltalukemiseksi. Minulle sen tunnelma hiipi uniin ja räväytti alitajunnasta uhkaavia painajaisia. Silti se on hienoimmillaan kuvatessaan lasta, hänen järkkymätöntä itsesuojeluvaistoaan ja elämänhaluaan, kykyä selviytyä ylivoimaisista tilanteista hengissä ja ehjänä.

"- Micheline on toistellut samaa eilisillasta lähtien, Werner selitti. - Tytölle kerrottiin, että hänen siskonsa ovat nyt Jeesus-lapsen luona, joten hänkin haluaa mennä. (...) Renée seisoi tytön vieressä ja piteli tätä kädestä. Michelinen raju purkaus tuntui ylittävän Renéen käsityskyvyn. Hän sääli ja halusi auttaa toista varsinkin siksi, että hänellä oli mahdollisuus ymmärtää, millaista oli olla yksin ilman perhettä. Siitä huolimatta Michelinen nyyhkytys sai Renéen voimaan pahoin, vaikeissa tilanteissa hillitty käytös oli useimmiten paras ja ehkä myös ainoa turva. Itkevät lapset ja hermostuneet vanhemmat vetivät puoleensa huomiota. Ja mitä ihmettä se oli, että tyttö koko ajan kutsui apuun Jeesus-lasta? Renéen mielikuvissa Jeesus oli kaikkea muuta kuin lapsi, paitsi jouluna, kun Jeesus syntyi. Eikä vastasyntynyt voinut tehdä mitään, ei ainakaan tappaa ketään, ja sitä Michelle juuri tahtoi: että Jeesus-lapsi toisi hänelle kuoleman, jotta hän pääsisi perheensä luo. Ei järjen hiventä. - Lopeta itkeminen, hän lopulta sanoi Michelinelle. - Se ei auta. He ovat kuolleet."

Anthony Beevorin Ardennit 1944 (WSOY 2015)
valottaa laajemmin natseille tuhoisaa hyökkäystä.
Lainaa kirjastosta, www.helmet.fi

Beevorin kirjasta arvio muun muassa täällä:
http://walruscave.blogspot.fi/2015/08/kirja-arvio-antony-beevor-ardennit-1944.html

"Kauneus on katsojan kitapurjeissa", totesi hepo

sjungatessaan ihan kirkana Varrella virran.

Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Onneksi ei sentään kivitetty, tuumasi konsulentti, kun Suokissa piipahti.

Nenäliinat viuhumaan, nyt on nuha!
Muutenkin ottaa korvien väliin, sillä istuin eilen todistamassa viranomaisten alentuvaa suhtautumista meihin, asukkaisiin ja veronmaksajiin. Sappi kiehui, niinkuin sanassa sanotaan - ja kiehuu edelleen. Kysehän on meidän kulmilla toistuvasti notkuvan tasokorotusautomaatin päivityksestä. Valtio kun haluaa olla mukana kirittämässä pääkaupungin vuokria yhä ylemmäs, kohti taivaallisia korkeuksia!
Meille kans ku muillekin.

"Kyllä ne on saatava jotenkin tuplattua! Keksikää jotain, ihan mitä vaan."
Kuva vanhasta neukkujulisteesta.

Paikalle vuokranantajan asukastilaisuuteen oli raahattu etujärjestöjen aatelia, yksityisten vuokranantajien lakimies, joka esitteli muutaman dian voimalla eri tilastolähteistä keräämiään lukuja ja niistä koottuja "johtopäätöksiä". Parissa viikossa rustaamansa lausunnon alkuun konsulentti H. kertoi kevennyksenä tulleensa lautalla samaa matkaa poliisituttunsa kanssa ja pyytäneensä leikillään paluumatkalle saattueen. Mutta ei tainnut kevennys mennä perille, kun "olimme niin vakavia" edelleen. Lopuksi hän vielä kiitti ettei sentään kivitetty. Tällaisia alkukantaisina otuksina meitä pidetään, näin meihin suhtaudutaan.

Koska valtio toteutti vain vain viisi vuotta sitten mittavan tasokorotuksen, olemme syystäkin vakavia. Silloin rapsahti yli kaksikymmentä prosenttia ja nyt olisi luvassa toinen mokoma. Ja arvatkaa mihin Suokkia verrataan? Laruun. No, siellähän on toimivat katuvalot ja terveysasema, muutama kauppakin taitaa olla ja apteekki - mikä ettei! En kyllä ole niitä omilta kotikulmiltani löytänyt, tosin pilkkopimeässä se on joskus aika vaikeaa. Onneksi tässä kokouksessa ei kehotettu muuttamaan muualle, jos homma ei kelpaa. Sitäkin kuulee. Viimeksi pelastustoimen johtohenkilön huulilta, kun kehtasimme kritisoida hänen vastuualueidensa huonoa hoitoa. 

"Mutta kun ministeriö edellyttää ja tarkastusvirasto vaatii!"
Kuva vanhasta neukkujulisteesta.

Tuntuvia vuokrankorotuksia perustellaan uusien asunnon hakijoiden ryntäyksellä. Eivät ole viranhaltijat ajatelleet, että suosio taitaa johtua nimenomaan kohtuullisesta vuokratasosta? Menestykseen vaikuttanee myös hieno asukasyhteisö. Mahdollisia sisäilmaongelmia tai museaalisia varusteluratkaisuja ei toki mainostella. 

Summa summarum: onneksi on sentään nuha ja hyvää lukemista. Voi hetkeksi paeta ministeriöiden taakse piiloutuvien virkamiesten epäilyttäviä puuhasteluja.

Jussi Adler-Olsen: Vartija, Gummerus 2017, suomennos Katriina Huttunen

Verenhimoisiin tunnelmiin sopii mainiosti suosikkikirjailijani Jussi Adler-Olsenin Vartija. Jussi A. kuuluu ehdottomasti Pohjoismaiseen kärkeen. Vartijassa rikostutkija Carl Mørck ja Osasto Q - Rose, Assad, Gordon ja Carl - tutkivat ikivanhaa tapausta. Outo kuvio alkaa juttua alun perin tutkineen

poliisin itsemurhasta, josta Carl potee hiukan syyllisyyttä, koska ei ottanut poliisin avunpyyntöä vakavasti. Juonessa palataan 17 vuoden takaiseen yliajoon, vai pitäisikö sanoa puuhun ajoon, sillä kauniin teinitytön ruumis löytyi korkealta puun oksalta. Kuinka hänet sinne oli saatu? Kuollut poliisi Habersaat oli tutkinut juttua pakkomielteisesti ja koonnut monta huoneellista aineistoa aiheesta. Kun mysteeriä ryhdytään Q-ryhmässä sitten purkamaan törmätään kultteihin, komeaan guruun nimeltä Frank, auringon palvontaan, kiukkuisiin leskiin ja yhteen suomalaiseen Pirjoon. Ihana Jussi A. oli noukkinut suomalaisnimistöstä tämän helmen! Pirjo on Kangasalalta maailmalle lähtenyt hippi, joka palvoo suurta rakkauttaan, auringon pappia Atua alias Frankia. Tätä loistavaa manipulaattoria tosin palvovat useammatkin naiset, joten Pirjo joutuu silloin tällöin tekemään radikaaleja ratkaisuja pitääkseen valta-asemansa Luonnonabsortioakatemiassa, jonka ympärille tapahtumat lopulta kietoutuvat. Pirjon lisäksi avainasemaan kohoaa yllättäen Habersaatin leski ja poika, mutta kuinka, se juoni jääköön paljastamatta. Sen voin sanoa, että tätäkin soppaa hämmentää lempi, mikäpä muu. Ja lopputulos onkin aivan jotain muuta, mitä Osasto Q oli ounastellut.

Osasto Q:n seikkailut järjestyksessä, aloita Vangista

Adler-Olsen hallitsee kaiken, mitä loistavalta dekkarilta odotan. Hän osaa kertoa tarinan, pitää jännitteen, yllättää. Hän ei piehtaroi väkivallassa. Hänen henkilönsä ovat uskottavia ja kiinnostavia. Hän viljelee huumoria. Myös arabihuumoria. Hänen kollegansa Assad on nimittäin monilahjakkuudeksi osoittautunut Irakin sotatoimialueilta paennut sydämellinen etsivä, jolta eivät kamelijutut kesken lopu.
"-Mikä niiden kallioiden nimi oli? Assad kysyi. -Kamelhovederne. Assad nyökytteli ihastuneena. Hänen ilahduttamisekseen ei näköjään paljon tarvittu."
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512405633/vartija/

Nyt painun pehkuihin niistelemään ja rykimään. Rane pötköttää pitkästyneenä laturin vieressä ja yrittää luoda syyttäviä katseita. Ei auta. Olisihan tuolla hieno uintikeli ja lenkillekin voisi pinkaista, mutta lepo. Kyllä me Rane vielä ehditään. (Rane=aktiivisuusranneke=ranneraineri).

"Ai miten niin puhun palturia, näkyyks se jotenkin päälle päin?" 

kyseli Lärvi Nasaali epäluuloisilta alkuasukkailta.