Valkosipuli, viina ja villit venyttelijät, minnekäs se seepra Suokista pääsisi.

On taas tuntunut ylevältä olla suokkilainen. Kuulua yhteisöön, jossa pannaan töpinäksi. Kerätään päivässä adressi täyteen, laaditaan kirjelmiä merkittäville tahoille, tutkitaan, punnitaan ja ollaan hallitusti tuohtuneita. Sillä johan pomppasi! Näiden maailmanperintölukaalien vuokria aiotaan korottaa kymmeniä prosentteja. Sellaistahan ei säyseänä katsele edes Kylmä-Kalle, suomenhevosesta nyt puhumattakaan. Syksyn hyytävissä viimoissa tarpova sateen pieksämä linnoituskansa ei ääneti niele ihan kaikkea, vaikka vastassa onkin suuri ja mahtava valtiovalta... 

Kuva Volker von Bonin 1955 / Finna

Suokkilaisuus voi mielikuvissa olla verhojen heiluttelua ja kylän raitin kyyläilyä, mutta oikeasti se on vilkasta turvaverkostoitumista ja hauskanpitoa porukalla. Ja meillähän kierrätetään muutakin kuin romppeita. Esimerkiksi turistivitsejä. Moni varmaan muistaa tarinan siitä, kun ulkosuokkilainen pikkukundi kysyi faijaltaan, miksi Noakin arkin ikkunoissa on verhot aivan kuin siellä asuisi joku... " Ei täällä kukaan asu, ne on vain siksi että näyttäisi siltä!" Näin suomalainen historiantuntija ehkä vuonna 2001. Olemme siis näyttelijöitä kotimaisessa elokuvassa. Ja maksammekin siitä.

Kirjallisuus rentouttaa, kun rahanmeno potuttaa

Eläimet eivät vuokria korottele, mutta niiden nimeen on liitetty pamfletti jos toinenkin - meillä suorastaan muutama kirjasarja. Tähän ilmiöön havahduin tutkaillessani kirjahyllyäni, josta löytyi Kurki, Kolibri, Korppi ja Seepra, Delfiinikin! Ja mitä ihanuuksia vielä: klassikoita joiden parissa murheet unohtuvat. Naukku Kasakan verta kyytipojaksi ja taas on kaikki ihan harasoo.

Korppi, Delfiini, Kurki ja Kolibri

Seepra-sarjan haltijalla on hyllyssään kaiken maailman tieto, meillä siitä ainoastaan muutama keittokirja. Aika lailla erilaisia ne ovat kuin nykyajan kuva- ja väri-iloittelevat makunystyröiden heruttelijat. Seepran voi kevyesti ottaa mukaan suokkilaisnaapurin gurmeetalkoisiin, ihan vaan rekvisiitaksi vaikka. 

Parhaillaan laseissamme kuplii kaupallisia bee-cee-sinkki-vitamiineja torjumaan pimeyden voimia ja flunssapöpöarmeijoita. Miksi ihmeessä? Seepra esiin ja todellinen bakteerintappaja työn alle! Ohje löytyy Markku Rautosen erinomaisesta teoksesta Valkosipuliherkut vuodelta 1978.

Valkosipuliviina

Avataan viinapullo. Tipautetaan siihen muutama kynsi, suljetaan.
Odotetaan muutama päivä. Nautitaan.

Markku Rautonen toteaa, että
"Alkoholipoliittisesti lienee tämä snapsilaji yksi kaikkein parhaista. Kokemus on osoittanut sen säilyvän kaapissa pitkään, vaikka vieraitakin kävisi..."
Omasta kokemuksesta voin kertoa, että bouquet säilyy kehossa useita päiviä karkottaen näin lähimaastosta kaikki taudinaiheuttajat.
(Pöykkypullon kuva Finna)

Toinen Seepra, Erik Haackin ja Timo T. Kaukosen Venäläinen keittokirja vuodelta 1970 neuvoo vegaanisen veriherkun, joka voisi hyvinkin syrjäyttää glögin - ainakin nimensä puolesta.

Kasakan veri (1 annos)

1/2 kkp voimakasta kahvia
1/2 kkp punaviiniä (Alkon no 704)
4 dl votkaa (Alkon no 32)
sokeria
Sekoita kahvi ja punaviini. Kuumenna ne kiehumapisteeseen, mutta älä anna kiehua. Lisää votka. Mausta juoma halutessasi sokerilla. Tarjoa.

Kuvitusta Kaukosen kirjaan.
kuvittaja tuntematon

 Nuo Alkon no -lisäykset ovat muuten kyseisessä reseptissä.

Seeprasarjan keittokirjojen kuvat ovat piirroksia, paitsi Rautosen valkosipulikirjassa, joka on suorastaan kuvaton..

Muistaakohan kukaan enää Timo T. Kaukosta?
Hänellä oli stadissa kolme venäläistä ravintolaa, Troikka, Kasakka ja Saslikki. Troikka oli ensimmäinen. Ja ruoka oli aivan erinomaisen hyvää. Meidän luokkamme nautti siellä vanhojen päivän pääaterian alkuvuonna 1970. Ikäväkseni totean, ettei arkistoista löydy vanhojen päivän kuvia. Muistikuvia kyllä.

"Päivä ilman jumppaa on kuin mummo vailla humppaa", kiekuu Rane ranteesta, kun olen istunut tekstieni ääressä aivan liian kauan. Pitkän istumisen selityksenä koneen temppuilut, joita on nyt riittänyt. Vaari vie sen hoitoon Ruoholahteen, josko se siitä vetreytyisi ellei sitten kaiveta hautaa...

Ranen kanssa hyötyliikkuessani löysin hyllystön pölyistä ikiliikkujan unelmasetin. Silmiä hivelevää mieskauneutta, lihaksiston pinkeyttä ja sulostuttavia liikeratoja autenttisin valokuvin. "Wahrheit und Klarheit auf dem Gebiete der Zimmergymnastik" suoraan 1900-luvun alkumetreiltä. Olen nyt skannaillut niitä kaikkien jumppakärpästen iloksi. Tämähän on selkeästi äijäjoogaa, jota rouvatkin rakastaisivat. Siitä vaan surisemaan!

"Vedä, vedä, kohta lähtee!" kiritti oranki frendiään, kun eläväksi ritsan kuulaksi rupesi.
Maapallon eläinkuvasto 1951

Rane on uusi Hän, mutta sota on ihmisen iljettävin luomus

Oltiin Ranen ja naapurin Kaisan kanssa Kampin labrajonossa. Onneksi oli istumapaikat. Tavallista kauemmin kesti koko hoito, mutta hyvässä seurassa tuli päivitettyä kylän kuulumiset ja talon draamat porraskäytävän ja pesutuvan siivoustilanne mukaanlukien. Erään valtiollisen tahon innokkuutta pian peruskorjattavan kasarmimme nykyisen vuokratason mittavaan korottamiseen emme käsitelleet. Siinä olisi voinut tulla veret seisauttavia koetuloksia ja fataaleja fiboja eekoogeehen.

Ranee reenaa raamikkaasti

Rane ei malttanut

pysyä paikoillaan vaan pörisi tuttua jargoniaan: "Aika lähteä liikkeelle!" Kostoksi piirsin siitä salaa kuvan. Pyydän anteeksi tutuilta oikeilta graafikoilta, jos piirroksen taso järkyttää. Muille tiedoksi, ettei tämä edusta suomalaisen karikatyyritaiteen tasoa millään lailla. Tähän voisi heittää nasevasti, että mummo on ruvennut inhimillistämään esineitä. Ennen riitti että lemmikeistä käytettiin ilmaisua "Hän"... Vaan kun ei ole lemmikkiä. Siksi Rane, uusi "Hän". (Vastikään blogiin tulleille tiedoksi että Rane on todellisuudessa aktiivisuusranneke eli ranneraineri.)

Sota ei jätä rauhaan.

Minerva on julkaissut hienon pienen kertomuksen, joka on kannen mukaan palkittu parhaana historiallisena romaanina Le Prix Historia 2016. Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija ja Vielä tänään olemme elossa on hänen esikoisteoksensa. Ja kuinka ollakaan: kirjaan pohjautuva elokuva saa ensi-iltansa lähikuukausina.

Emmanuelle Pirotte, Vielä tänään olemme elossa,
suomennos Lauri Holma, Minerva 2017
http://www.minervakustannus.fi/haku/index.php?q=pirotte

Pirotte maalaa sodasta uuvuttavan kuvan, koska väsymys on jo vallannut kaikki, sodan loppu lähestyy. Ollaan Ardenneilla. Natsit, liittoutuneet, siviilit. Ja pieni juutalaistyttö Renée. Hän on omasta mielestään seitsemän, mutta voi yhtä hyvin olla muutaman vuoden vanhempi. Julma sota on vienyt häneltä vanhemmat ja turvaverkot. Häntä sysitään piilosta toiseen natsien koston pelossa.
Loppuelämän suunnan muuttaa jenkkisotilaaksi naamioitunut saksalaiskaksikko, joille paikallinen pappi luovuttaa tytön turvapaikan toivossa. Sotilaat vievät tytön metsän reunaan ammuttavaksi, mutta sotilas muuttaakin mielensä ja murhaa ystävänsä tytön sijaan. Tästä alkaa kahden ihmisen yhteinen tie kohti rauhaa. Tie joka on kivetty vastaniitetyllä ihmissadolla ja kyynelillä, pelolla, valheilla, mutta myös toivolla ja rohkeudella. Miehen nimi on Mathias ja hän on erakko, joka etsi sodasta seikkailua, mutta päätyikin Jochen Peiperin julman teurastuskoneen osaksi. Tyttö on viisas ja niin elinvoimainen että Mathias ei voi häntä enää jättää. He kuuluvat yhteen. Renée avaa erityisyydellään Mathiaksen sielun lukot ja sysää hänet kyseenalaistamaan ja suojelemaan - hylkäämään lopulta oman raakalaismaiset sotajoukkonsa. Kirjailija ei anna armoa myöskään liittoutuneiden sotilaille, rujoa tuhoa sota heidänkin moraalilleen teki. "Vielä tänään olemme elossa" on koskettava kirja nimeä myöten. Sota on julma tosiasia myös nyt. Aseet kehittyvät mutta asenteet kumpuavat samasta turpeesta kuin ennenkin.

Kuva Pinterestistä: https://fi.pinterest.com/pdianecm52/concentration-camps/?lp=true

Jos joku sanoo, että aiheesta on jo kirjoitettu kaikki ja luettu riittävästi, minä sanon: ei sinne päinkään. Mitä kauemmas historiaan jää toinen maailmansota, sitä jäätävämpiä totuuksia siitä nousee esiin.  Suosittelen Pirotten kirjaa, en tosin iltalukemiseksi. Minulle sen tunnelma hiipi uniin ja räväytti alitajunnasta uhkaavia painajaisia. Silti se on hienoimmillaan kuvatessaan lasta, hänen järkkymätöntä itsesuojeluvaistoaan ja elämänhaluaan, kykyä selviytyä ylivoimaisista tilanteista hengissä ja ehjänä.

"- Micheline on toistellut samaa eilisillasta lähtien, Werner selitti. - Tytölle kerrottiin, että hänen siskonsa ovat nyt Jeesus-lapsen luona, joten hänkin haluaa mennä. (...) Renée seisoi tytön vieressä ja piteli tätä kädestä. Michelinen raju purkaus tuntui ylittävän Renéen käsityskyvyn. Hän sääli ja halusi auttaa toista varsinkin siksi, että hänellä oli mahdollisuus ymmärtää, millaista oli olla yksin ilman perhettä. Siitä huolimatta Michelinen nyyhkytys sai Renéen voimaan pahoin, vaikeissa tilanteissa hillitty käytös oli useimmiten paras ja ehkä myös ainoa turva. Itkevät lapset ja hermostuneet vanhemmat vetivät puoleensa huomiota. Ja mitä ihmettä se oli, että tyttö koko ajan kutsui apuun Jeesus-lasta? Renéen mielikuvissa Jeesus oli kaikkea muuta kuin lapsi, paitsi jouluna, kun Jeesus syntyi. Eikä vastasyntynyt voinut tehdä mitään, ei ainakaan tappaa ketään, ja sitä Michelle juuri tahtoi: että Jeesus-lapsi toisi hänelle kuoleman, jotta hän pääsisi perheensä luo. Ei järjen hiventä. - Lopeta itkeminen, hän lopulta sanoi Michelinelle. - Se ei auta. He ovat kuolleet."

Anthony Beevorin Ardennit 1944 (WSOY 2015)
valottaa laajemmin natseille tuhoisaa hyökkäystä.
Lainaa kirjastosta, www.helmet.fi

Beevorin kirjasta arvio muun muassa täällä:
http://walruscave.blogspot.fi/2015/08/kirja-arvio-antony-beevor-ardennit-1944.html

"Kauneus on katsojan kitapurjeissa", totesi hepo

sjungatessaan ihan kirkana Varrella virran.

Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Onneksi ei sentään kivitetty, tuumasi konsulentti, kun Suokissa piipahti.

Nenäliinat viuhumaan, nyt on nuha!
Muutenkin ottaa korvien väliin, sillä istuin eilen todistamassa viranomaisten alentuvaa suhtautumista meihin, asukkaisiin ja veronmaksajiin. Sappi kiehui, niinkuin sanassa sanotaan - ja kiehuu edelleen. Kysehän on meidän kulmilla toistuvasti notkuvan tasokorotusautomaatin päivityksestä. Valtio kun haluaa olla mukana kirittämässä pääkaupungin vuokria yhä ylemmäs, kohti taivaallisia korkeuksia!
Meille kans ku muillekin.

"Kyllä ne on saatava jotenkin tuplattua! Keksikää jotain, ihan mitä vaan."
Kuva vanhasta neukkujulisteesta.

Paikalle vuokranantajan asukastilaisuuteen oli raahattu etujärjestöjen aatelia, yksityisten vuokranantajien lakimies, joka esitteli muutaman dian voimalla eri tilastolähteistä keräämiään lukuja ja niistä koottuja "johtopäätöksiä". Parissa viikossa rustaamansa lausunnon alkuun konsulentti H. kertoi kevennyksenä tulleensa lautalla samaa matkaa poliisituttunsa kanssa ja pyytäneensä leikillään paluumatkalle saattueen. Mutta ei tainnut kevennys mennä perille, kun "olimme niin vakavia" edelleen. Lopuksi hän vielä kiitti ettei sentään kivitetty. Tällaisia alkukantaisina otuksina meitä pidetään, näin meihin suhtaudutaan.

Koska valtio toteutti vain vain viisi vuotta sitten mittavan tasokorotuksen, olemme syystäkin vakavia. Silloin rapsahti yli kaksikymmentä prosenttia ja nyt olisi luvassa toinen mokoma. Ja arvatkaa mihin Suokkia verrataan? Laruun. No, siellähän on toimivat katuvalot ja terveysasema, muutama kauppakin taitaa olla ja apteekki - mikä ettei! En kyllä ole niitä omilta kotikulmiltani löytänyt, tosin pilkkopimeässä se on joskus aika vaikeaa. Onneksi tässä kokouksessa ei kehotettu muuttamaan muualle, jos homma ei kelpaa. Sitäkin kuulee. Viimeksi pelastustoimen johtohenkilön huulilta, kun kehtasimme kritisoida hänen vastuualueidensa huonoa hoitoa. 

"Mutta kun ministeriö edellyttää ja tarkastusvirasto vaatii!"
Kuva vanhasta neukkujulisteesta.

Tuntuvia vuokrankorotuksia perustellaan uusien asunnon hakijoiden ryntäyksellä. Eivät ole viranhaltijat ajatelleet, että suosio taitaa johtua nimenomaan kohtuullisesta vuokratasosta? Menestykseen vaikuttanee myös hieno asukasyhteisö. Mahdollisia sisäilmaongelmia tai museaalisia varusteluratkaisuja ei toki mainostella. 

Summa summarum: onneksi on sentään nuha ja hyvää lukemista. Voi hetkeksi paeta ministeriöiden taakse piiloutuvien virkamiesten epäilyttäviä puuhasteluja.

Jussi Adler-Olsen: Vartija, Gummerus 2017, suomennos Katriina Huttunen

Verenhimoisiin tunnelmiin sopii mainiosti suosikkikirjailijani Jussi Adler-Olsenin Vartija. Jussi A. kuuluu ehdottomasti Pohjoismaiseen kärkeen. Vartijassa rikostutkija Carl Mørck ja Osasto Q - Rose, Assad, Gordon ja Carl - tutkivat ikivanhaa tapausta. Outo kuvio alkaa juttua alun perin tutkineen

poliisin itsemurhasta, josta Carl potee hiukan syyllisyyttä, koska ei ottanut poliisin avunpyyntöä vakavasti. Juonessa palataan 17 vuoden takaiseen yliajoon, vai pitäisikö sanoa puuhun ajoon, sillä kauniin teinitytön ruumis löytyi korkealta puun oksalta. Kuinka hänet sinne oli saatu? Kuollut poliisi Habersaat oli tutkinut juttua pakkomielteisesti ja koonnut monta huoneellista aineistoa aiheesta. Kun mysteeriä ryhdytään Q-ryhmässä sitten purkamaan törmätään kultteihin, komeaan guruun nimeltä Frank, auringon palvontaan, kiukkuisiin leskiin ja yhteen suomalaiseen Pirjoon. Ihana Jussi A. oli noukkinut suomalaisnimistöstä tämän helmen! Pirjo on Kangasalalta maailmalle lähtenyt hippi, joka palvoo suurta rakkauttaan, auringon pappia Atua alias Frankia. Tätä loistavaa manipulaattoria tosin palvovat useammatkin naiset, joten Pirjo joutuu silloin tällöin tekemään radikaaleja ratkaisuja pitääkseen valta-asemansa Luonnonabsortioakatemiassa, jonka ympärille tapahtumat lopulta kietoutuvat. Pirjon lisäksi avainasemaan kohoaa yllättäen Habersaatin leski ja poika, mutta kuinka, se juoni jääköön paljastamatta. Sen voin sanoa, että tätäkin soppaa hämmentää lempi, mikäpä muu. Ja lopputulos onkin aivan jotain muuta, mitä Osasto Q oli ounastellut.

Osasto Q:n seikkailut järjestyksessä, aloita Vangista

Adler-Olsen hallitsee kaiken, mitä loistavalta dekkarilta odotan. Hän osaa kertoa tarinan, pitää jännitteen, yllättää. Hän ei piehtaroi väkivallassa. Hänen henkilönsä ovat uskottavia ja kiinnostavia. Hän viljelee huumoria. Myös arabihuumoria. Hänen kollegansa Assad on nimittäin monilahjakkuudeksi osoittautunut Irakin sotatoimialueilta paennut sydämellinen etsivä, jolta eivät kamelijutut kesken lopu.
"-Mikä niiden kallioiden nimi oli? Assad kysyi. -Kamelhovederne. Assad nyökytteli ihastuneena. Hänen ilahduttamisekseen ei näköjään paljon tarvittu."
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512405633/vartija/

Nyt painun pehkuihin niistelemään ja rykimään. Rane pötköttää pitkästyneenä laturin vieressä ja yrittää luoda syyttäviä katseita. Ei auta. Olisihan tuolla hieno uintikeli ja lenkillekin voisi pinkaista, mutta lepo. Kyllä me Rane vielä ehditään. (Rane=aktiivisuusranneke=ranneraineri).

"Ai miten niin puhun palturia, näkyyks se jotenkin päälle päin?" 

kyseli Lärvi Nasaali epäluuloisilta alkuasukkailta.

Löysin kuvakirjasta tupakkapiippukalan, Gunna Gisladottír!

Parahin lukijani. Pahoitteluni, että olet joutunut odottelemaan kuumia uutisiani yli kolme viikkoa. Ja mitä onkaan ehtinyt tapahtua siinä ajassa - olen ollut luova. Olen rakentanut valokuvaseinää. Siinähän saa mummo ajan vierähtämään, ja Rane raapii digitaalista kalustoaan sparrattavan huomion suuntautuessa muualle. Ei huolta: olen lenkkeillyt, taivutellut, loikkinut ja uinut ihan riittävästi. Rane*) nyt vaan on niin malttamaton. Alinomaan kinuamassa liikkeelle. Liike on ikuinen, sanotaan poliittiseksi luokiteltavassa 70-lukulaisessa laulelmassakin. Kuvaseinä on sitä paitsi melkein valmis, joten Rane pääsee pian kirittämään mummoa lumessa. Nastakengät naftaliinista ohoi! Tässä kuva kuvaseinästä. (Kuten sanassa lukee, niin keskeneräistä seinää ei tulisi näyttää lapsille eikä hulluille. Jos kuulut jompaan kumpaan kategoriaan, sulje silmäsi.) *) Rane=aktiivisuusranneke=ranneraineri.

Kirjallisuudesta ja Islannista

Ei niin suurta kuvaseinää, etteikö ehtisi lukemaan!

Pimeyden keskellä on dekkari poikineen valaissut polkujani.

Ikävä kyllä eräiden kohdalla jouduin jättämään homman kesken puhtaasti kieliopillisista syistä. Pilkunviilaaja, sanoisi ahne kustantaja.

Lilluessani Ranen kanssa Altaan lempeässä vedessä syysmyrskyn tikatessa jääneulasilla reikiä uimalakkiin muistan Reykjavikin rikintuoksuista uimalaa, Oi, siellä sai hetkessä heleän hipiän! Kuten suomalaisserkut, myös islantilaiset juovat viinaa - mutta olut se vasta maistuukin, varsinkin pimeänä. Oluen myynti oli nimittäin kiellettyä Islannissa vuoteen 1989 saakka. Seuraavassa kuvaparissa vasemmalla lyylin uusi syystyyli eli muotipäähine ja sen katsojalle järkytyksen ensiapu: kolme kovaa satujen saarilta. Kippis!

Kylmä on ku jääkarhun pe.. Ja sitten ne olalle vie!

Olen hiukan kallellani islantilaisiin dekkaristeihin. Arnaldurin synkät siveltimenvedot sysivät lukijan laavanharmaaseen depikseen ilman palauttavaa lääkitystä. Ja silti ne ovat upeita, inhimillisiä ja koukuttavia. Erlendur-sarja kannattaa aloittaa Rämeestä, joka julkaistiin suomeksi 2003. http://www.tornio.fi/ArnaldurIndridason

Islannin-reissusta löytyi todistekin: postikortti kuumilta lähteiltä.

Uusin tulokas on Islannissa asuva engelsmanni Quentin Bates. Rakkaus toi saarelle, niinhän se usein tekee, jopa joillekin suokkilaisille... Quentin Batesin päähenkilö, ylikonstaapeli ja yksinhuoltaja Gunna Gisladottír on raamikas, räväkkä, naisellinen ja äidillinen, periksiantamaton ja älykäs. Ei hentoinen, ei klassisella tavalla kauniskaan. Laxnessin maisemissa uinuvien pikkukylien verkkaiseen menoon tuudittautuneet poliisit päällikköineen saavat sutinaa kinttuihinsa, kun lama-Islannin karut kasvot paljastuvat. Batesin kirjat ruotivat armotta saarivaltion tuhoisaa talouskuplaa. Tuoreimmassa Batesissa se nousee erityisen selkeästi esiin. Batesin Islanti-dekkareita saa mukavasti kirjastoista, ensimmäinen suomennettu oli Kylmät käänteet joka ilmestyi Blue Moonilta vuonna 2014. "Syksy 2008. Finanssiviikinkien maailmanvalloitus alkaa kääntyä kohti katastrofia. Hvalvikin satamassa kelluu ruumis. Mies on ollut kapakkakierroksella Reykjavikissa, mutta päätynyt mereen yli sadan kilometrin päässä..."

http://www.bluemoon.fi/fi/kirjailijat/69-quent-bates

Islannista voi varsin kepeästi siirtyä Kanadaan, vaikka se kirpaiseekin Flavia de Lucea, joka

omien sanojensa mukaan karkoitetaan Bishop's Laceyn kylästä ja Buckshawin kartanosta Neiti Bodycoten tyttökouluun. Huolimatta siitä, että koulu on Flavian edesmenneen äidin Harrietin entinen opinahjo, kemisti-etsivämme ei ota sopeutuakseen. Kaikeksi onneksi hän saa kemian opetusta syytteestä vapautetulta myrkynkeittäjättäreltä. Tietenkin hän pääsee ratkaisemaan myös arvoituksia, tarkemmin sanottuna outoja katoamisia. Peltokanalinnut Fasaanipaistileipineen mainitaan, mutta oikeastaan kaikki alkaa takkahormista tipahtaneesta, lippuun kääritystä päättömästä ruumiista...
Olin jo hiukan alla päin edellisen Flavia de Lucen jälkeen, koska luulin että sarja päättyisi. Mutta ilo pienestä itkusta: tämä oli hauska ja nokkela jatko-osa. Eivät puitteetkaan ole hassummat. Hiukan oli turhaa ja häkellyttävää rönsyilyä, mutta suosittelen luettavaksi. Jollei nyt niin viimeistään jouluna.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus, Bazar 2017, suomennos Maija Heikinheimo.

https://www.bazarkustannus.fi/kirja/nokisen-tomumajan-arvoitus/

"Tupakka- ja piippumiehissä on eräänlaista syvien vesien karismaa", 

tuumaili Kessu Kalanen aamu-uinnilla. 

Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951.

Rikinkeltainen taivas oli jäätävän harmaa, mutta Rane sparraili elementissään

Syntymäpäivän kunniaksi kävin uimassa. Altaassa, tietenkin. Ja tottakai rannekaverini Rane oli messissä. Mummomasokismia huipussaan. Allas oli suloisen lämmin, mutta kaikki muu sen ympärillä murhaavan jäätävää. Tuuli puhalsi empimättä päin pläsiä ja teki todella kangistavan vaikutuksen kroppaan, joka nousi sankarillisen urheilusuorituksen jälkeen altaan aalloista sen reunalle astelemaan. Mitäpä siitä vesisateesta, mutta kylmyys! Kolme kiinalaisneitosta keräsi saunassa rohkeutta, ja sen ajan kun pukeuduin he tekivät lukuisia yrityksiä uskaltautuakseen altaalle, mutta palasivat heti kauhuissaan takaisin pukuhuoneen ja saunan lämpöön. Taas tuli todistettua, että suomalaiset ovat kajahtaneita - kirmailihan ulkosalla pari koululuokkaakin. Toki on pakko myöntää, että "jälkeenpäin oli taivaallinen olo".

Rouva ja Rane Altaalla rentoutumassa. Kuva: Väinö Kannisto 20.12.52, FINNA

Rane puolestaan ei piitannut ilmasto-olosuhteista tuon taivaallista vaan jatkoi uintisuorituksen arviointia kaapissani, koska olin unohtanut painaa keskeytysnappulaa altaasta noustuani. Periksiantamaton sparraaja tuo Rane. Jos jollekulle on jäänyt kysymysmerkki Ranen kohdalle, mainittakoon että sen  kaupallinen nimitys on Aktiivisuusranneke. Lisää Ranen ja Hellun yhteiselosta edellisessä blogissani, https://mumminmurut.blogspot.fi/2017/09/uuma-nakyvissa-hihkui-mummi-kun.html

Ranen lisäksi olen hurahtanut suomenruotsalaisiin. Hurahdus on kestänyt noin 50 vuotta. Sillä on juurensa Kulosaaressa. Siellä kun ei voinut ainakaan 1960-luvulla asua törmäämättä hurreihin (joka taitaa olla nykyään paheksuttavan epäkorrekti termi). Kuliksessa suomen- ja ruotsinkieliset oppikoulut olivat rinnakkain ja ruotsalaisessa oli parempia bileitä - kerran esiintyi jopa Topmost - ja vetävämpiä kundeja. Suomenruotsalaisuudessa minuun vetosi myös yhdessä melskaaminen rapukekkereiden ja juomalaulujen varjolla ja kahviloissa viihtyvä itsevarmuus, joka sai meidät suomalaiset tuntemaan itsemme junteiksi. Härregyyden dåå! Olisi voinut kuvitella että niiden vuosien jäljiltä olisi kielimuistiin jäänyt vankka ruotsia puhuva poljento, mutta huonosti kävi.

Rakkaudesta suomenruotsalaisiin jaksoin lukea loppuun Kjell Westön uusimman. Westö kuuluu lempikirjailijoihini ja edellinen, Kangastus, oli mielestäni oikein palkitseva. Tästä uutuudesta tulee mieleeni kirjailijan kaukaisempi teos, Älä kulje yöhön yksin, joka oli samaan tapaan harhaileva, muisteleva ja hiukan pitkästyttävä. Mutta niin on elämäkin, ja tässähän käydään läpi miehen melkein koko elämä vajaassa viidessäsadassa sivussa! Helan går - ensirakkauden hetkistä fyysisen riippuvuuden kiroihin, vapauden kepeydestä vallan ja katkeruuden syövereihin, hulluutta ja Lapinlahtea unohtamatta. Ajanjakso on meikäläisen silmäkulmasta katsottuna nostalginen ja kirjassa tätä tunnetta voi imuroida itseensä mielin määrin. Myyntimiehen ja konttoristin poika löytää rikkaat Rabellin sisarukset. Torpan kesävieras kohtaa hienostokartanon lapset. Yhteiskuntaluokat ylitetään, koska niitä ei ole lasten maailmoissa, ne ryhtyvät muodostumaan vasta teini-iässä ja sen jälkeen.

Westö tuntee ikäpolvensa ja muistaa tarkasti mielialat ja asenteet. Rikinkeltainen taivas on kertojan ja hänen ystäviensä kasvutarina ja samalla katsaus yhteiskuntamme, tarkemmin ajateltuna pääkaupunkimme, lähimenneisyyteen. Stadilainen on kotonaan näillä sivuilla, vaikka pistäytyykin välillä Stellan luona Berliinissä ja hurjastelee kirjailijan, liikemies-Alexin, teologi-Kristerin ja häirikkö-Jajon kanssa Portugalissa. Upea kokemusten kaari alkaa runollisen optimistisesta lapsuudesta, piipahtaa psykedeelisellä 70-luvulla, nousukasmaisella 80-luvulla ja - tuhoisalla 90-luvulla, josta ei ilman ruumiita selvitä. Ja kuten elämänkaareen kuuluu: seuraavat jälkipolvet maksavat vanhempiensa synneistä ja niistä myös kostajat nousevat.

Vietnamin sodan vastainen mielkkari rauhanpatsaalla 1970, Simo Rista FINNA

Kirjailija itse kulkee koko matkan ikäänkuin sivustakatsojana, muttei suinkaan toimettomana: rakastellaan ristiin rastiin, eikä nuoruuden lemmityistä päästetä irti. Kirjailija on aikeissa kirjoittaa ystäviensä Stellan ja Alexin tarinan, mutta ei saa työstä otetta. ja mitä syvemmälle lapsuuteen hän uppoutuu sen vaikeammaksi kirjoittaminen käy. Vierähtää pari vuosikymmentä opettajan sijaisuuksia ja muita hanttihommia sekä vauraan Alexin armopaloja. Menestys saavutetaan kuitenkin, kirjailija palkitaan, hänen tuotantoaan suitsutetaan, läheiset löytävät omat hahmonsa kirjasta. Onni ja menestys on haihtuvaa, mutta rakkaus pysyy - vai pysyykö, onko suhde Linda Voigtiin vain laastaria? Myös muisti tekee tepposiaan itsevarmalle päähenkilölle. Kaikki ei mennytkään niinkuin hän oli kirjoittanut. "Minusta tuntui , että ymmärsin jotain mitä en ollut ymmärtänyt aiemmin, en ainakaan niin kirkkaasti kuin nyt, kun ajatus nousi kaikkien petosten ja laiminlyöntien alta. Ymmäsin, että rakkaus saa meidät muistamaan, että rakkaudesta kertomukset syntyvät.(...) Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikein rakastamme?" Kuka rakastaa rahaa enemmän kuin perheensä perinteitä? Kuka kostaa menneisyyden vääryydet? Minne katosi kaikki kaunis?

Westö, Kjell: Rikinkeltainen taivas, Den svavelgula himlen, suomennos Laura Beck, Otava 2017
https://otava.fi/kirjat/9789511294917/#.WdOC0GRl86g

"Mitä tuumaat mun uusista silmälaseista, muru?" 

kysyi trenditietoinen pitkävarvas tyttöystävältä.

Kummituseläin, Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

"Uuma näkyvissä", hihkui mummi kun rannerainerin osti.

Tapahtui niinä päivinä, että mummi osti aktiivisuusrannekkeen. Aivan oikein. Sellaisen härpäkkeen,

joka värisee riemuiten kanssani kun olen yltänyt suorituksiin. "Olet saavuttanut tavoitteesi!" ranneraineri julistaa koko näytön laajuudelta. Se värisee innosta kun joku soittaa tai tekstailee. Se näyttää ajan, sydämen sykkeen, otetut askeleet -  ja ajatella - kulutetut kalorit. Sen sijaan nautittuja kaloreita se ei kaikeksi onneksi osaa jäljittää. Se ei siis ole lainkaan syyllistävä vaan oikein kannustava. Lieneekö sittenkään suomalainen keksintö?

Rannekeko turhake?

Alla olevassa kuvassa ranteessani on musta mötikkä, mutta eipä aikaakaan, kun posti tuo pari muutakin vaihtoehtoa: nimittäin vaihdettavat hihnat.

Sitten on millä elvistellä gaalailloissa ja muissa riennoissa, joihin kutsuja satelee jahka tästä itseäni uuden personal rainerini kanssa trimmailen fitnesskuosiin! Kun se ensimmäisen kerran ilmoitti, että homma on sitten tälle päivälle täytetty, hieroin nenääni epäuskoisena. Ei voi olla totta. Näin helpolla.

No siitä seurasi tietenkin ankaraa itsetutkistelua ja johtopäätös, että tavoitteeni kaipaa tiukennusta. Ja niin sitä sitten tehtiin, kohotusta kohotusta -  vaan ei kasvojen, ei rinnankaan. Nyt olen aika hyvällä tasolla, joten sorry vaan jos puheeni alkaa sisältää kaikenlaista askelmölöä, tavoitetta, mukavuusaluetta, sykettä ja sellaisia. Kyllä se ohi menee.

Altaaseen!

Lempikuntoiluani on kävelyn ohella uinti, jota on helppo harrastaa Suokin lähialtaassa Uspenskin katedraalin juurella Katajanokalla. Siinä saattaa huomaamattaan sutjakoitua, jollei muuten, niin omissa mielikuvituksissaan. Ranneraineri tykkää myös uinnista ja sparrailee ihan mielellään altaassa, ei vain sen reunalla. Altaalla on muuten mainio sauna, siitä oikein muhkea plussa, samoin kivasta henkilökunnasta. Mielestäni mummelihintakaan ei ole pahimmasta päästä: kolmenkympin lätkällä voi polskia kuukauden vaikka kymmenen kertaa joka päivä.  Kun vaan kestää syysviimoissa sen pienen matkan suihkusta altaaseen, niin homma palkitsee. Ilma kylmä - allas lämmin.

Uskalias kuva ranskalaisesta Paris Plaisir -miestenlehdestä 1920-luvulta

Joogaa ja fitnessiä valaistuneen oppaan johdolla

Runkoaan voi muotoilla myös kotioloissa katseilta suojattuna, kun on kelpo opas avoinna maton vieressä. Jokaisellahan on ainakin kerran tai kaksi sen verran itsekuria, että venyy jos jonkinmoiseen kiemuraan ollakseen viimeistään parin vuoden kuluttua rantakunnossa.

Hyllystäni löytyy varsin hyvin palvellut teos 70-80-luvulta. Nimi tosin aiheuttaisi näinä aikoina jupinaa joukoissa: Jokamiehen joogaa. Ja kannessa on kuitenkin ilmi selvästi nainen! Näitä ohjeita noudatti äitini monta vuosikymmentä ja pysyikin notkeassa kunnossa yhdeksänkymppiseksi huolimatta pahasta selkäviasta. Jokamiehen joogaa ovat harrastaneet myös tyttäreni, joten kolmen sukupolven verran pätevä se on. Ohjeet on helppo omaksua ja asenne on lempeä, joogaa jokaiselle -tyylillä. Jos löydät kirpparilta, osta ihmeessä. "Jokamiehen jooga on tarkoitettu nykyajan kiireen ahdistamalle länsimaiselle ihmiselle, joten kirjaa ei ole raskautettu joogafilosofialla." Näin kertoo 3. painoksen takakannen teksti vuonna 1980.

Joogakirjan kuvitus on sangen karua verrattuna toiseen oppaaseen, nimittäin Suureen fitness-kirjaan.

Siinä on piirros poikineen, eikä ohjeissa ole pihtailtu. Nimensä mukaisesti kirja sisältää kaikkea kaikille: joogaa, pilatesta, voimaharjoittelua, juoksua, uintia ja niin edelleen. Olen löytänyt siitä monia toimivia vinkkejä omaehtoiseen harjoitteluun. En ole ryhmähikoilija, joten ohjatut tunnit ovat rajoittuneet muutamaan pilates- ja joogakurssiin. Käväisin joskus afrossakin, mutta ahdistamaan rupesi, kun en taipunut ihan kaikkeen, mihin muut pajunvitsat. Suuri fitness-kirja on selkeä ja rohkaiseva. Jollei nyt ihan heti heittäydy matolle solmuun, niin voi alkuun kuivaharjoitella kuvia katselemalla. Kirjasta löydät myös keinot bikinivartalon saavuttamiseksi, jos oikein uskot...  Ja sitten vaan salille.
Suuri fitness-kirja ilmestyi 2013 Docendon kustantamana, jollei löydy kaupoista, niin sitä voi lainata kirjastosta: www.helmet.fi.

Loppuvenytys!

Kiinteytys- ja kuntoiluvillityksen tuloksena saattaa saada niin uskomattoman upean kroppavirityksen, että vastakkainen sukupuolineutraali henkilö menee aivan piparitaikinaksi. Siksi kannattaa ottaa ensi alkuun rauhallisesti. Kukapa oikeasti haluaa riesakseen henkilöä, joka palvoo suuren sisäisen kauneutemme sijaan ulkoisia, joskin taiteellisesti korkeatasoisia esteettisiä elementtejä?

Kuten ylläolevasta kuvasta huomaa, olen todellakin notkistunut sitten viime näkemän. Kuvassa kanssani on harras ihailijani ja muusani Valentino X. Puvut ovat uusinta hottia, mutta tuotesijoittelua välttääkseni jätän brändit omaan arvoonsa. Tässä olemme juuri nousseet Altaan aalloista ja kuivattelemme toisiamme loppuvenyttelyjen lomassa. Kaikkea se aktiivisuusranneke teettää!

Mortonin Salaisuuden kantajassa pommit putoilevat, mutta someraivoa ei tunneta

Aamun Hesari avasi jälleen näköalan eräiden somesuomalaisten sielunmaisemaan - väistyvän piispa Irja Askolan haastattelu. Siinä hän kertoo kuinka selvisi vihasta ja raivosta, jota hänen naiseutensa ja avarakatseisuutensa yhdistettynä piispuuteen aiheuttivat. Olipa korutonta kertomaa. Mielestäni Askola on ollut hieno piispa, lämmin, viisas, lähestyttävä. Hän on varmasti saanut paljon hyvää aikaan kirkossaan. Hävettää itseään uskovaisina (lue: sivistyneinä) pitävien ala-arvoiset viestit. Samaiset tahot vaativat valtionuskonnolle vankempaa asemaa koulussa ja muualla yhteiskunnassa, koska "luterilaisuus kuuluu yleissivistykseen". Ja kuitenkin: eipä ole kuukauttakaan siitä, kun Hesari julkaisi uutisen, joka kertoi että kansan mielestä uskonnottomat ovat potentiaalisempia sarjamurhaajia kuin uskovat. Kuinkas nyt suu pannaan? Luterilaisen kirkkomme valovoimainen johtotähti sai aggressiota ylleen niin että roiskui. Ja omiltaan. Irja Askola selvisi höykytyksestä anteeksiantavana, tyynenä ja valaistuneena, niinkuin vahvan johtajan tuleekin. Jälkipolvet häntä vielä monesti kiittävät.

Ja sitten kirjaan, jollei nyt ihan kirjojen kirjaan. Englantilainen Kate Morton on suosittu kepeiden historiallisten lukuromaanien kirjoittaja. Pian kauppoihin saadaan hänen 1930-luvulle sijoittuva romaaninsa Talo järven rannalla, mutta sitä ennen ruodin pikaisesti viime syksyn tulokkaan.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja, Bazar kustannus 2016, suomennos Hilkka Pekkanen.

Toinen maailmansota avautuu nyt niin suomalaisten nuorten naisten kuin brittienkin tuoreissa kirjoissa. Tuskaisista vuosista on kulunut jo niin kauan, että uudet sukupolvet voivat kirjoittaa niistä avoimemmasta perspektiivistä. Kate Mortonin sota käydään Lontoossa pommitusten aikaan. Ja kuten aiemmissakin Mortonin kirjoissa, myös tässä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja kaukainen menneisyys. Hiukan viivähdellään myös 1950-60-luvuilla. Salaisuuden kantaja on tarina sotasukupolvesta eli Dorothysta, Jimmystä ja Stephenistä, ja heidän jälkeläisistään, joista äänessä on näyttelijänä mainetta niittänyt Laurel. Laurel alkaa purkaa äitinsä Dorothyn, Dollyn, salaisuuksien vyyhtiä. Salaisuuksien, jotka johtavat Laurelin nuorena tyttönä näkemään murhaan. Kaikki alkaa vanhasta valokuvasta ja omistuskirjoituksesta kirjan kannessa. Keskiössä on mystinen Vivien... "Ei mitään pahaa, ei syytä huoleen. Äitinne tuntuu vain kyselevän jotakuta. Luulen että jotain miestä. Olisiko Jimmy? Voisiko se olla Jimmy? Hän halusi tietää, missä Jimmy oli ja miksi hän ei ole käynyt tervehtimässä."

Lapsia Lontoon pommituhojen keskellä. Britain SOURCE:National arhives photo

Kate Morton on taitava menneisyyden kuvaaja. Hänen kirjoistaan voi lähes käsin kosketeltavasti aistia tunnelmia, äänimaisemia, tuoksuja. Mutta kuten aiemminkin, Mortonilla on myös sudenkuoppansa, kuten pitkäpiimäisyys. Paikoitellen juoni on hajoamassa ja rönsyjä riippuu siellä täällä. Seitsensataisesta sivumäärästä olisi helposti voinut tiivistää jopa sata juonen kärsimättä. henkilögalleria on kiintoisa, mutta osa porukasta jää niin ylimalkaisen luonnehdinnan varaan, että lukija ihmettelee, kannattiko porukkaa ottaa ollenkaan mukaan. Jos puutteita onkin, on juoni palkitseva ja lopun yllätys todella mahtava. Se kruunaa kaiken! Jopa tällainen konkaridekkarifriikki oli melkeinpä äimänä.  Ihastuin aikanaan Mortonin ensimmäiseen suomennettuun kirjaan, Paluu Rivertoniin. Sitten hän on mielestäni tuottanut aika eritasoisia kirjoja, ja aiemmin taisin päättää, etten enää jaksa lukea näitä. Kannatti kuitenkin antaa uteliaisuuden voittaa. Anna sinäkin. " Stephen kunnioitti myös suuresti salaisuuksia. 'Sinä et puhu kovin paljon menneisyydestäsi', hän sanoi kerran illalla heidän istuessaan yhdessä hiekalla. 'En.' Hiljaisuus levittäytyi heidän välilleen kysymysmerkin muotoisena, mutta Dorothy ei sanonut sen enempää. 'Miksi et?' Dorothy huokaisi, mutta huokaus pyyhkiytyi merituulen mukaan ja leijaili hiljaa pois." Ja seuraavaksi onkin vuorossa Talo järven rannalla, eikö vain?  

https://www.bazarkustannus.fi/kirja/salaisuuden-kantaja/

  "Katsopas Ruu, kun mamma tekee Kengupolikseen uutta lippusiimaa!" 

Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951

Leijona siellä, lutakko täällä - silkkaa houretta agentti Pendergast

Suuri ilon päivä valkenee, kun uusi Pendergast-dekkari nousee taivaanrantaan. Taas porhaltaa paikalle Rolls Roycellaan FBI:n erikoisagentti, haudankaivajan näköinen Aloysius Pendergast syvästä etelästä. Kun Pendergast-dekkarin saa käteensä tietää odottaa mitä omituisempia käänteitä, järisyttäviä maisemia ja yllättäviä loppuratkaisuja. Houreuni on tätä kaikkea ja tietenkin mangroveliemessä tarpovat myös Vincent D'Acosta ja Laura Hayward NYPD:sta. Maapallon toiselta laidalta saapuu varoittamaan petoksesta Pendergastin kuolematon holhottitytär Constance Green, joka kuitenkin joutuu myhkäisten käänteiden jälkeen mielisairaalaan epäiltynä pienokaisensa murhasta. Jos olet lukenut aiempia Pendergasteja, muistanet, että pienokainen on paholaisen eli erikoisagentin veljen lapsi...

Lincoln Child ja Douglas Preston, Houreuni (Fever dream) Gummerus 2017, suomennos Pekka Marjamäki. Pendergast-sarjan kahdeksas osa. Voi myös lukea ilman aiempaa kokemusta, mutta asioiden hahmottamista helpottaa, jos on jo ehtinyt käydä aiemmat opukset läpi.
Houreunen alussa huomautetaan, että "kaikki romaanissa mainitut henkilöhahmot, tapahtumapaikat, poliisilaitokset, yritykset, instituutiot, museota ja valtiolliset virastot ovat joko kuvitteellisia tai niitä on käytetty kuvitteellisesti". Hyvä lisäys riehakkaaseen tarinaan, joka alkaa kaukaa Luangwa-joen varresta ja päättyy New Orleansin Penumbraan, Pendergastin sukukartanoon, jota hoitaa uskollinen palvelija Maurice. Huoltaessaan Sambiassa 12 vuotta aiemmin menehtyneen Helen-vaimonsa metsästysasetta, Pendergast tyrmistyy: sitä on näpelöity. Helenin kuolema punaharjaisen leijonan kynsissä ei ollutkaan tapaturma, Helen ei ollutkaan ampunut ohi, vaan pyssyssä oli paukkupanoksia.   Helen oli murhattu, murhattu erittäin ovelasti ja kylmäverisesti. Mutta miksi ihmeessä ja kuka?
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512408474/houreuni/

Murhaajan selvittäminen yli kymmenen vuoden jälkeen on ylivoimainen tehtävä kaikille muille paitsi Pendergastille, joka käy tehtävään D'Acostan peesaamana naama valkoisena ja peruslukemilla. Ei ihme että D'Acostan avodaami, ylikomisario Laura Hayward suhtautuu penseästi jahtiin. "Hayward katsoi D'Agostaa tutkimaton ilme kasvoillaan. 'Muutako ei sitten tarvittu?' hän ihmetteli. 'Pendergast tupsahtaa puheillesi ja kertoo jonkin sekopäisen tarinan, ja sinä päätät tuosta vain lähteä hänen mukanaan Afrikkaan."

Luangwa-joella. Kuva Zambiatourism

Pendergastin ja D'Acostan ristiretki kulkee Sambian kautta New Orleansin ja Floridan takamaille. Heidän edellään kulkee outo haulikkomies, joka niittää todistajia viljalti. Mysteerin keskiössä on lintumaalari Audubon, jonka ainutlaatuiset täytetyt carolinan-papukaijat on varastettu. Kun etsivät havaitsevat, että Helen oli varastanut hullujen Doanien löytöpapukaijan herää ajatus viruksesta, joka hyödyttäisi lääketeollisuutta. Virus kun näyttää aiheuttavan jonkinlaista neroutta kantajassaan.
-Salaisuutta on varjeltava vaikka ruumiita tulisi, tuumii murhaaja. Pian Vincent D'Acostaan osuu ja hän joutuu teholle kriittisessä tilassa. Puikkoihin astuu vastentahtoinen Laura Hayward, Vincentin hartaasta pyynnöstä. Loppua kohti käänteet käyvät vauhdikkaiksi. Hayward kohtaa harhaanjohdettujen kännisten rämekalastajien raivon ja kaimaanin leuat, mutta pääsee kostamaan - ainakin ensin mainituille. Loppu jää avoimeksi vaikka Helenin murhaaja löytyykin. Ehkä. Viimeisellä sivulla olevan kirjeen viesti antaa odottaa jatkoa.

"...

vilpittömät kiitokset ystävällisestä kutsustasi. Ehdotustasi hieman mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että otan tarjouksesi vastaan, ja varsin mielelläni. Olet kenties oikeassa siinä, että viimeaikaiset tapahtumat ovat vaatineet veronsa itse kultakin... Vastauksena kysymykseen: ajattelin ottaa mukaani 16-kaliiperisen Purdeyn,.410-kaliiperisen päällekkäispiippuisen H&H Royalin ja .300-kaliiperisen pulttilukkoisen H&H: hirvenmetsästykseen. 

Sydämellisin terveisin A. Pendergast"

Houreuni kuvaa hirtehisellä tavalla Louisianan ja Missourin räme- ja mangrovesoita. Välillä teksti tuntuu muuttuvan eläviksi kuviksi hajuineen ja äänineen. Kirjassa esiintyy termi bayou, jota ihmettelin. Nettisanakirja antoi sille suomenkieliseksi vastineeksi sanan lutakko. Mielestäni verraton ilmaus. Maisemakuvan löysin Pinterestistä, se on nimeltään Sunset on the Bayou of Louisiana ja tekijä Bacon Baron. Netistä nappasin myös kuvan pyssystä joka voisi kuulua Pendergastin kokoelmiin.

Kuva www.hollandandholland.com

"Hoi kaimaani, 
oletko maistanut kaimaani vai 

mihin rämeikköön 
se on taas luikahtanut?" 

Maapallon
eläinkuvasto
WSOY 1951

Rouhetta myllystäni ja mustikasta mummon piirakka

Syksy saa. Ja sieniä sataa. Lauantaina vietettiin linnoituksessakin Luonnon päivää. Dagen efter taivasteltiin nykynuorison holtitonta juhlimista ja sitä seurannutta törkeää siivottomuutta. Mikä nuoria oikein riivaa, eletäänhän sentään 2000-lukua ja ympäristötietous on huipussaan? 1990-luvullahan tämä ei ollut lainkaan tavatonta, vaan suorastaan jokaviikonloppuista. Ja silloinkin päiviteltiin nykynuorisoa. Itse asiassa minä päivittelin nykynuorisoa jo vuonna 1971 tullessani kirjoitusten jälkeen kesäheinähatuksi Suomen muinaistieteellisen toimikunnan haravalinjalle Suomenlinnaan. Kun poimin ensimmäiset pullonsirpaleet ja todistin toisten syntyä, olin tuohtunut ja sydämistynyt. Kunnes löysin tunnelin päästä kaikkea muuta kuin valoa. Kakkaa.  Tällaista se on maailmanperintökohteessa toisinaan, mutta syksyä kohden helpottaa. Ja huomatkaa! Koululaiset olivat sunnuntaina käyneet siivoamassa jälkensä, mikä on kyllä ainutlaatuista. Siitä kolminkertainen hip-hip-hurraa heille ja some-julkisuudelle.

Pala kakkua - ja paljon muuta, kuvat Wolfgang Kleinschmidt

Näistä tuumailuista voikin luontevasti loikata leipomiseen. Leivontakirjojen aatelia on Leila Lindholmin Pala kakkua ja paljon muuta 2012. Suomennos on Pirjo Muurisen, kustannus Mäkelän. Olen toteuttanut useitakin Leilan luomuksia, ja joitakin olen kehitellyt oman käden mukaan. Maukkain ja murein murotaikina löytyy tästä kirjasta, samoin loistava vuokaranskanleivän ohje, jota olen tosin ehtinyt muokata moneen otteeseen, mutta perusohjekin on jo sinällään erinomainen. Käy myös Leilan omilla sivuilla:  http://www.leila.se/.  Keväisen hurhaduksen jäljiltä kaapistani löytyy viljamylly, jolla pyöräytän rouhetta leipiini uudenlaista suutuntumaa antamaan. Rouheella olenkin muokannut Leilan ranskanleivästä  moniviljaisen paahtoleivän kadottamatta kuitenkaan alkuperäisen ohjeen muhevuutta.

Rouheinen paahtis

50 g hiivaa
1/2 l kädenlämpöistä vettä
1 rkl hunajaa
1 rkl agaavesiirappia
1 dl oliiviöljyä
n. 1 rkl merisuolaa
1 dl ruis- tai spelttirouhetta
1 dl ruis- tai grahamjauhoa
n. 9 dl erikoisvehnäjauhoa

Murenna hiiva veteen, lisää hunaja ja siirappi, oliiviöljy ja sula. Sekoita, kunnes hiiva on liuennut. Lisää rouhe ja jauhot hissukseen sekoitellen ja alusta pehmeäksi ja kimmoisaksi. Kohota liinan alla kaksinkertaiseksi (n. 40 min.). Voitele kaksi leipävuokaa ja jauhota ne seesamin tai unikon siemenillä. Jaa taikina kahtia, vaivaa hiukan kumpaakin ja pyöräytä kahdeksi limpuksi. Laita limput vuokiin ja kohota kaksinkertaisiksi. Voitele limput vedellä ja ripottele halutessasi pinnalle siemeniä ja sormisuolaa. Paista leivät 200-asteisen uunin keskipaikkeilla puolisen tuntia eli kunnes ovat kauniin värisiä. Jäähdytä ritilän päällä. Paahtari on parhaimmillaan hyvin jäähtyneenä, ehkä jopa seuraavana päivänä, jos malttaa odottaa. Oikein hyvää se on aprikoosi-rosmariinihillon kanssa. Ohje löytyy edellisestä blogistani: Teresa Välimäen aprikoosi-rosmariinihillo kirjasta Purkissa! https://www.kirja.fi/kirja/teresa-valimaki/purkissa/9789510394403/

Komo-viljamyllyn löysin netistä. Koska kyseessä on saksalainen tuote, aloin oitis luottaa siihen. Olisin toki hankkinut toiseen mahtavaan saksalaiseen, Boschin Mummiin, liitettävän motorisoidun myllyn, mutta mallini on vanha, eikä lisäosia saa. Ostin Mummin muuten 1988 ollessani mainostoimistossa copyna. Teimme silloin Boschin kodinkoneille mainontaa ja tulipa työn tiimellyksessä käytyä Münchenissä firman tehtailla. Ja ihastuttua baijerilaisiin maisemiin.
Koneet seis! Komo-viljamyllyä on kevyt veivata käsin ja rouheen karkeutta on helppo säätää. Rukiin- ja speltinjyviä tilasin verkosta, muistaakseni Ekolosta. Vai oliko se Ruohonjuuri? Tästä Komo-myllyjen sivulle.
Paras mustikka-aika on loppusuoralla, joten menkää metsään, te tervejalkaiset! Tai torille. Olen tehnyt tänä kesänä perinteistä pullataikinapiirakkaa, Leilan murotaikinapohjaan leivottua mustikkapiirakkaa ja muunneltua neuvontakokkien marjapiirakkaa (Nopea marjapiirakka).

Nopeasti upea mustikkapiirakka
2 munaa

2 dl sokeria
2 dl kermaa
70 g voita sulatettuna
1 dl kaurajauhoja
3 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
2 tl kardemummajauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 litra mustikoita +1 dl intiaanisokeria + 1 rkl perunajauhoa

Anna mustikoiden oloutua sokerin kanssa sen aikaa kun teet taikinaa: sekoita munat ja sokeri, lisää joukkoon kerma ja voisula. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne muna-sokeri-kerma-voisula-seokseen. Älä vaivaa turhaan, ettei taikina sitkisty. Levitä taikina leivinpaperin päälle uunipannulle. Ripottele päälle marjaseos, paista 200 asteessa noin 25 minuuttia eli kunnes on mukavan ruskettunut. Syö hiukan jäähtyneenä vaikkapa vaniljakastikkeen kera. Voit myös hunnuttaa piirakan palaset tomusokerilla tarjolle laittaessasi.

"If I had a hammer", lauleskeli Hemmo Hai odotellessaan
päivän lihatoimitusta.
Maapallon eläinkuvasto WSY 1951

Kellä kurkku purkissa, sillä hillo silmässä.

"Kuka enää hilloaa, kun kaupasta saa ihan hyviä tuotteita ja pakastimetkin on keksitty?" kyseenalaisti tuttavani pontevat aikeeni muuttaa loppukesän niukka sato letun päälle lusikoitavaan muotoon. Siitä on nyt yli kolmekymmentä vuotta. Silloin oltiin arkisempia ja käytännöllisiä, pois kaikenlainen hillokellarifilosofointi! Asiaan, pakastimeen. Kylmä totuus. Onneksi on monta satovuotta vierinyt ja koittanut jälleen aika, jolloin hillous on ihan hellintä ydintä. (!)*

Meillä on ilo olla kylmäkellarin haltijoita. No ei se nyt ihan luotettava ole: pari talvea sitten oli päässyt viilennys simahtamaan sillä seurauksella, että mansikkahillot homehtuivat, ne kun ovat niin kovin herkkiä. Joskus yritettiin varastoida myös porkkanoita, mutta nahistuivathan nuo raukat melko sukkelaan.

Hillittömimpinä hillouskesinä on tehty herkkukurkkuja, mansikkahilloa, minttuhyytelöä, karviaishilloa, raparperisosetta, porkkanamarmeladia, kuningatarhilloa, ja sitten vielä suolasienet ja Pirkon suppispikkelsi! Ah ja voih. Hyllyssäni kököttää kolme pätevää alan opusta. Niiden innoittamana olen löytänyt uusia nyansseja kellarihyllyjen valikoimiin.

Sadonkorjuun juhlaa, aukeama, kuva Linda Burgess

Englantilainen Sadonkorjuun juhlaa
tarjoaa kansitekstin mukaan
"yli 175 hillojen, pikkelssien, leipien, kakkujen ja juomien valmistusohjetta sekä ideoita kukkien kuivattamisesta ja asetelmien sommittelusta."

Kirjan upeat valokuvat ovat Linda Burgessin ja teksti Rosamond Richardssonin. Suomennos Laila Rauhamaan ja kustantaja Kolibri. alkuperäinen teos ilmestyi 1990 ja suomenkielinen 1992. Kirja on nykyiselläkin mittapuulla tarkasteltuna kaunis. Mutta ilmestyessään se oli mykistävä. Kauniita kuvia, houkuttelevia ohjeita, joista useampia tuli kokeiltuakin yhden jos toisenkin kerran.
Jaan iloksenne paahtoleivän parhaan kaverin, Kurpitsavoin ja lampaan lemmikin, Minttuhyytelön.

Kurpitsavoi (kirjassa nimellä Kurpitsasäilyke)
1,8 kiloa kuorittua kurpitsaa, josta on siemenet poistettu
225 g voita
6 sitruunan raastettu kuori ja mehu
Paloittele kurpitsan hedelmäliha pieniksi kuutioiksi ja anna oloutua puoli tuntia. Suodata liika neste siivilävaatteen läpi. Pane kaikki ainekset kattilaan ja kuumenna hitaasti kiehuvaksi. Keitä hiljalleen 20 minuuttia tai kunnes keitos sakenee. Tölkitä. annoksesta tulee n. 3,5 kg.

Minttuhyytelö

Sadonkorjuun juhlaa, aukeama, kuva Linda Burgess

2,3 kg happamia ruokaomenia paloiteltuina ja siemenettöminä
1,1 l vettä
4 tuoreen mintun versoa
3 dl säilöntäetikkaa
sokeria
n. 1 dl hienonnettua tuoretta minttua

Pane omenat, vesi ja mintunversot isoon kasariin. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä miedolla lämmöllä hiljakseen niin kauan että seos soseutuu (n. 45 min.). Sekoita välillä. Lisää etikka ja keitä viisi minuuttia. Suodata sose mehuksi siivilävaatteen läpi yön yli. Mittaa syntynyt mehu ja kaada kattilaan 450 g sokeria kuutta (6) mehudesiä kohti. Sekoita miedolla lämmöllä, kunnes sokeri on sulanut. Lisää lämpöä ja keitä kunnes seos alkaa hyytelöityä, vähintään 10 minuuttia. Nosta kattila liedeltä, kuori tarkkaan vaahto ja lisää hienonnettu minttu. Jäähdytä ja sekoita lopuksi. Tölkitä. Annos noin 3 kg.

Silloin 1980-luvun alkupuolella, pakastusaikoina, säilöntäkirjat eivät olleet noin näyttäviä, joten ei ole ihme että lankesin englantilaisopukseen suorilta jaloilta. Ja kuitenkin olen lukuisia säilykkeitä tehnyt juuri sen vaatimattoman nidotun ja nyt jo haalistuneen säilöntäkirjan ohjeilla. Kirjan nimi on Säilö maut ja vitamiinit, tekijä Tellervo Anttila ja kustantamo Kauppiaitten 1979.
Oikeastaan hillohöperö ei muita kirjoja tarvitsekaan, onhan Tellervo Anttilan opas kaiken kattava ja helppotajuinen. On säilöntäkalenteri ja hauskoja vinjettikuvia. Jopa värivalokuviakin kellarin houkuttelevista hyllyistä. Aion jälleen koetella kärsivällisyyttäni ja valmistaa makoisaa Porkkanamarmeladia. Kurkut taidan jättää ensi kesään, samoin vihreät tomaatit, siitä yksinkertaisesta syystä, että kasvimaa ei ole niitä kasvattanut, vaikka olenkin lukenut sen äärellä venäläistä kansansatua "Pöytä kata itsesi" hieman muunneltuna.

Porkkanamarmeladi
1/2 kiloa porkkanoita

Rautavaara-Tuomola:
Hyötykasvit värikuvina

3 sitruunaa
1/2 litraa vettä
6 dl sokeria
1. Pese ja kuori porkkanat, leikkaa ne veitsellä tai leikkurilla ohuiksi suikaleiksi.
2. Keitä porkkanat raastetun sitruunankuoren kanssa vedessä pehmeiksi. Lisää sokeri ja sitruunoitten mehu.
3. Keitä kunnes marmeladi on kirkasta ja sakeaa. (Tässä kohtaa suosittelen kärsivällisyyttä!)
4. Tölkitä marmeladi kuumennettuihin, puhtaisiin lasitölkkeihin tai pieniin ruukkuihin. Sulje heti.
5. Jäähdytä ja säilytä viileässä.

Uusin tölkityskirjani on Teresa Välimäen Purkissa! Sitä saattaa vielä saada kirjakaupoista ja jollei niistä, niin ainakin kirjastosta. Kirjan kauniit kuvat ovat Laura Riihelän, toimitus Johanna Lindholmin, graafinen suunnittelu Timo Hämäläisen ja kustannus WSOY:n 2013.

Resepteissä viehättää raikkaus ja tekemisen mutkattomuus. Ja kokeilujen perusteella voin sanoa, että ohjeet ovat luotettavia. Kirjasta olen kokeillut monia reseptejä, muun muassa pikkusipulit balsamicossa ovat olleet ruokapöydän suosikkeja. Ylitse kaiken mielestäni on Aprikoosi-rosmariinihillo, jonka jaan kanssanne ilomielin. Hillo on melkein marmeladimaista ja on herkullista vaikkapa juuston kanssa.

Aprikoosi-rosmariinihillo
500 g tuoreita aprikooseja

Aukeama kirjasta Purkissa!

3 rkl hienonnettuja tuoreita rosmariininlehtiä
1/4 dl vettä
250 g hillosokeria ja 1 sitruunan mehu

Pese aprikoosit ja lohko ne neljään osaan, poista kivet ja laita lohkot kattilaan. Lisää rosmariini ja vesi. Kuumenna, kunnes alkaa muodostua vesihöyryä. Lisää joukkoon hillosokeri koko ajan sekoittaen. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä miedolla lämmöllä 10-15 min. eli kunnes hedelmät ovat hajonneet soseeksi. Kuori vaahto pinnalta ja nosta kattila liedeltä. Lisää lopuksi sitruunan mehu ja sekoita tasaiseksi. Anna hillon jäähtyä hieman ja purkita se sitten puhtaaseen kuumaan purkkiin. Sulje huolellisesti ja säilytä viileässä.
(Olen hiukan muokannut tekstiä alkuperäisestä.)

Taidanpa vielä palata näihin teoksiin tuonnempana, syksymällä.
Lopuksi päivän kuva, jossa tanssahtelee muutama vapaakiduksellinen.

"Svengaa niin että kitapurjeet lepattaa!" 
postasi puuetana frendeille
elokuun hurjissa
allasbailuissa.

Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

*) Ilmaisu esiintyy tässä puhtaasti ironisoivassa mielessä. Samaan kastiin lukisin myös business- ja työelämämantrat "mukavuusalue, pitchaus, voimaannuttaminen, ottaa haltuun" ja mitä niitä kaikkia onkaan. Onneksi olen unohtanut, tuumaa eläkeläinen. Ikävää, mutta totta: ihan sitä ydintä itseään tuli vastaan tavallisessa kaunokirjallisessa teoksessa ilman huumorin häivääkään.