Lautta jätti suokkilaiset lauantaina rannalle, mutta sota-aikana islantilaiset pääsivät vain Petsamon kautta kotisaarelleen.

On järisyttävää asua loppusyksyisen meren äärellä. Nauttia olemassaolosta linnoituksen autioilla kujilla aamutuimaan, kuvitteellisten päivänsäteiden vasta heräillessä Nousevan auringon talon takana. Taas muistaa, miksi tänne tuli jäätyä silloin muinaisella 70-luvulla. Täydellinen hiljaisuus vartin päässä Helsingin keskustasta. Aallokko lyö rantakallioon. Tuuli vihloo hampaita. Tukka on sekaisin. Unohdin laittaa huulipunaa.

Hiljaista on. Tykistölahden kuu.
Lokakuu. Vaiko sittenkin marraskuu?

Oli aikoja, jolloin turisteja ei juuri poikennut Suokkiin syyskuun ja toukokuun välissä. Sellaista onnea ei enää ole. Lauantaina oli lautta hurauttanut etuajassa saaresta mantereelle täpötäynnä jättäen äimistyneet paikalliset rannalle ruikuttamaan. Jopas nyt jotakin - vuoroväli on vähintään 40 minuuttia. Silloinpa muistuu mieleen vuokrankorotus. Se seuraava vaihe ensi kesänä, se viisi prosenttia tämänvuotisen viidentoista päälle. Ja seuraavana kesänä alkaakin sitten meidän kassun peruskorjaus. Fiksu korottaa vuokraa nyt roimasti, jotta voi korottaa toisen mokoman peruskorjauksen jälkeen, koska "oli tuo peruskorjaus". Mummi miettii muuttoa. Miettii, mutta muuttaako? Kun on kasvimaa ja syysmyrskyt. Auvoiset aamut. Historia, sekä oma että muurien.

Harmaudesta toiseen, Arnaldur

Palomies Suokissa
ennen sotia. FINNA

Nyt on juuri sopiva vuodenaika lukea islantilaisdekkareita, varsinkin niitä joiden maisema muistuttaa tutusti omaamme. Arnaldur Indridason tuo ankeuden käsin kosketeltavaksi, hänen värikirjossaan ei juuri heleyyttä näy. Ja silti kirjat vievät mennessään jättämättä kuitenkaan masennusta tai ahdistusta jälkeensä. Sen sijaan rakkaus henkilöihin elää. Erlendur on tuttu sankari lukuisista Arnaldureista ja moni ikävöikin häntä, mutta uudet tuttavuudet toisen maailmansodan melskeistä ovat todella kiinnostavia. He ovat Flóvent ja Thorson - nuori poliisi Reykjavikista ja Yhdysvaltalaisten miehitysjoukkojen sotapoliisi, sukujuuriltaan islantilainen eli ns. lännenislantilainen.

Yhteistyöhön ryhdytään ensimmäisen kerran Saksalaisessa talossa, mikä on hämmentävää, koska kaikkialla mainostetaan, että Varjojen kuja on ensimmäinen kaksikosta kertova dekkari. Suosittelen aloittamaan sarjan Saksalaisesta talosta (Vaikka eihän se ketään haittaa vaikka lukisitkin toisin päin.) Itse luin ensimmäisenä Varjojen kujat, sitten Petsamon ja viimeiseksi... 

Miehittäjät marssivat Reykjavikiin. Iceland monitor.

Arnaldurin sota-ajan Islannin-kuva on ankea.

Väki on köyhää ja maalaista. Miehittäjävallat halveksivat paikallisia, heidän tapojaan ja kieltään, "mongerrusta", jota he eivät ymmärrä. Töitä on vaikea löytää, ruoasta on puutetta, asuminen pääkaupungissa kallista. Kaikenlainen keinottelu rehottaa, nuoret neidot lähtevät sotilaiden matkaan, natsismi elää vahvana. Olisikohan tullut tutustuttua Islannin miehitysaikaan, jollei lukisi Arnalduria?

Murha on rikos myös sota-aikana - irvokasta eikö totta

Sekä Flóvent että Thorson ovat poikamiehiä. Rivien välistä saattaa ounastella hellempiäkin tunteita,

Islantilaispoika lehdenjaossa.
Kuva: histclo.com

mutta sitä ei sanota ääneen. Molemmilla on yrityksiä lähestyä naiskauneutta, noloin tuloksin. Tärkeintä on omistautuminen rikostutkimukselle, vaikka se onkin saarella vielä alkutekijöissään ja miehittäjä viskoo kapuloita tielle milloin mistäkin syystä. Välillä on sotaväellä omat lehmät ojassa, mikä vaikeuttaa erityisesti Thorsonin roolia. Koska murha on rikos myös poikkeusoloissa, eivät nuoret poliisit anna ulkopuolisten hämärtää metodejaan. 

Petsamo oli mielestäni näistä kolmesta paras. 

Siinähän käydään melkein Suomessa, kun viimeisiä islantilaisia kuljetetetaan Tanskasta Petsamon kautta kotisaarelleen. Kuinka Esja-laivan tapahtumat liittyvät Reykjavikin rannalta löytyneeseen miehen ruumiiseen. Onko kyseessä todellakin henkirikos? Mutta motiivi vain on hukassa, ja miehitysvoimatkin haluaisivat pitää tapausta itsemurhana.

Churchill Reykjavikissa 1941, kuva: IWM

Saksalaisen talon juoni alkaa oudosta tapauksesta, jossa hissukka kauppamatkustaja löydetään kollegan asunnosta ammuttuna, hakaristi verellä otsaan piirrettynä. Mies on ammuttu jenkkiarmeijan paukkuraudalla. Taas sotkeudutaan natsikytköksiin, vakoiluakin sivutaan. Kuinka Churchillin vierailu liittyy tähän kaikkeen? 

Menneisyyden aaveet hiippailevat myös Varjojen kujissa, jossa kodistaan tukehdutettuna löydetty vanhus avaa suoranaisen muistojen vyöryn. Ilman Flóventin ja Thorsonin teräviä oivalluksia ja inhimillistä otetta tämäkin tapaus olisi huitaistu vuonoon.

On hienoa, että meillä on Arnaldur! 

http://www.bluemoon.fi/category/arnaldur-indridason/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Islannin_maihinnousu

"Ai miten niin korvat luimussa?
Saa kai sitä joskus olla läpät 
länässä ilman syytäkin." 


Maapallon eläinkuvasto
WSOY 1951

Ruotsalaiset osaavat kyllä leipoa frallor och bollar, mutta harmaudessa ne eivät meitä voita!

Tältä se näytti kun mummi
ensi hörpyn nappas.

Ankeus mataa tähtien rataa, valtti on pataa, murhetta sataa. Jotain tämän kaltaista runoili muistaakseni Mustapartainen mies Ollin pakinoissa kauan sitten lapsuuteni hämärissä. Sellainen meno on kuluvan vuoden marraskuulle ominaista. Niin harmaata että lonkerokin päätti tempaista ajankohtaan oman juhlapäivän.

Nyt otti outoleipä!

Mummi ei hämärästä häikäisty, kun leipoo leipomasta päästyään. Siihen antaa lisäpuhtia kaikkein pienimmällä vilistäjällä, nelivuotiaalla lapsenlapsella todettu keliakia. Ankarasti perinnöllinen sairaus, isällään se jo on, ja isänäidillään oli myös. Nyt ei ole kyse elämäntapagluttauksesta vaan oikeasta taudista, jonka ainoa tepsivä hoito on elinikäinen pidättäytyminen gluteenista, jota on vehnässä, ohrassa ja rukiissa. Ja kaikessa, mihin näitä jauhoja on pölissyt. Toisin kuin lukuisat keittiöammattilaiset ja yrittäjät, olen iloinen myös edellämainituista elämäntapagluttaajista, sillä uskon että osin heidän ansiostaan kauppojen gluteeniton tarjonta on parantunut huomattavasti viidessä vuodessa.

Muutama hyvä lähtökohta kokeilevalle leipurille. Tarkat mitat ja niin edelleen.
Kaiketon on niin mahtava ettei sitä saa kuin kirjastosta. Painos on loppuunmyyty.

Hyvää saa, mutta vanhalta pullahiireltä vaaditaan jo asennetta

Olen päättänyt, että kekkereissä syödään kaikki samaa sapuskaa. Jos se vain on mahdollista. Siksi olen ryhtynyt ristiretkeilemään kokkauskokeilujen maailmassa keliaakikon lähtökohdista. Ja niinkuin kaikki uusi luova toimeliaisuus, niin tämäkin vie mennessään ja inspiroi. Tutkimusmatkoillani olen saanut havaita että hurrit johtavat taas. Paitsi että niiltä putkahtelee kelpo dekkari poikineen, saa innostunut kokki käsiinsä leipomuskirjojen parhaimmistoa, gluteenittomina tietenkin. Ja rusinana puurossa: Glutenfri matlust - lehti joka pursuilee mahtavia reseptejä ja vinkkejä. Mumsnams.

Olen onnistunut jo muutamassa leipomuksessa, koska ne ovat läpäisseet tiukan makuraadin seulan. Kannattaa muistaa, että gluteenittomat leivonnaiset vaativat asennetta erityisesti kaltaisiltani koko elämänsä suu vehnäsellä virnuilleelta hapankorpun purijalta. Etenkin gluteeniton leipä on yllättävän erilaista, se on raskaampaa, ruokaisampaa, se leipoutuu ihan omalla tavallaan ja kohoaa miten sitä huvittaa. Sitten tarvitaan vielä kaikenlaisia ksantaaneja, fiberhuskeja, profibereitä, psylliumeja ja muita lisäkkeitä, jotta saadaan homma edes jotenkin pysymään hallinnassa. Mutta lupaan sen: onnistuminen on todella palkitsevaa - sitten kun todella onnistuu. Älä siis anna periksi, vielä meilläkin paistaa aurinko. Viimeistään helmikuussa.

Kiksit 
eli gluteenittomat kik-herne-salvia-keksit

200 g voita sulatetaan
2 dl vettä
4 dl kikhernejauhoja
3 dl vaaleaa gluteenitonta jauhosekoitusta
3 tl  leivinjauhetta
2 tl ksantaania
1-2 tl suolaa
kuivattua salviaa maun mukaan, itse laitoin 2 rkl
pinnalle sormisuolaa

1. Sekoita keskenään kuivat aineet
2. Sekoita keskenään voisula ja vesi
Yhdistä vaiheet 1 ja 2, sekoita nopeasti taikinaksi. Puolita taikina. Kaulitse kahden leivinpaperin välissä ohueksi, pellille sopivaksi levyksi. (huom! tulee kaksi pellillistä) Leikkaa pitsaleikkurilla tai taikinapyörällä ristikko pysty-vaakasuuntaan haluamasi kokoisiksi kekseiksi. Pistele haarukalla. Ripottele sormisuolaa. Paista 200 asteessa uunissa noin 15 minuuttia kunnes ovat kullanruskeita. Jäähdytä ritilällä, säilytä kuivana ja viileänä purkissa.

Ooggu

 eli gluteeniton omenakakku

2,5 dl täysjyväriisijauhoja
1 dl kaurajauhoja
0,5 dl kookosjauhoja
4 rkl psylliumia
2 dl Maizenaa
150g voita sulatettuna
1 dl maitoa
4 munaa
1,5 tl vaniljasokeria
3 dl intiaanisokeria
1 dl kookossokeria
neljä keskikokoista omenaa lohkoina
gluteenitonta korppujauhoa (Moilasen)
voita vuoan voiteluun

Voitele ja jauhota tasapohjainen vuoka. Lohko omenat ja levitä lohkot vuoan pohjalle. Lämmitä uuni 175 asteeseen. Vatkaa munat ja sokerit. Sekoita loput kuivat aineet keskenään. Anna voisulan jäähtyä ja sekoita maito siihen. Yhdistä munasokerivaahto voimaitoseokseen ja jauhoihin. Sekoita taikina hyvin. Kaada taikina vuokaan, paista noi 45 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla. Anna levätä viisi minuuttia vuoassa paiston jälkeen. Kumoa sitten ritilälle.
Puuteroi Ooggu tomusokerilla kun on jäähtynyt kokonaan.
Ooggu on maukkaimmillaan seuraavana päivänä,
mutta kyllä se maistuu aika pian paiston jälkeenkin...

Lisää reseptejä seuraavissa blogeissa!

"On niin harmaata ettei hamsteria nää!"

tuskaili jyrsijä 

kun marraskuun auringossa taivaalle tähyili.

Maapallon eläinkuvasto
WSOY 1951