Rane on uusi Hän, mutta sota on ihmisen iljettävin luomus

Oltiin Ranen ja naapurin Kaisan kanssa Kampin labrajonossa. Onneksi oli istumapaikat. Tavallista kauemmin kesti koko hoito, mutta hyvässä seurassa tuli päivitettyä kylän kuulumiset ja talon draamat porraskäytävän ja pesutuvan siivoustilanne mukaanlukien. Erään valtiollisen tahon innokkuutta pian peruskorjattavan kasarmimme nykyisen vuokratason mittavaan korottamiseen emme käsitelleet. Siinä olisi voinut tulla veret seisauttavia koetuloksia ja fataaleja fiboja eekoogeehen.

Ranee reenaa raamikkaasti

Rane ei malttanut

pysyä paikoillaan vaan pörisi tuttua jargoniaan: "Aika lähteä liikkeelle!" Kostoksi piirsin siitä salaa kuvan. Pyydän anteeksi tutuilta oikeilta graafikoilta, jos piirroksen taso järkyttää. Muille tiedoksi, ettei tämä edusta suomalaisen karikatyyritaiteen tasoa millään lailla. Tähän voisi heittää nasevasti, että mummo on ruvennut inhimillistämään esineitä. Ennen riitti että lemmikeistä käytettiin ilmaisua "Hän"... Vaan kun ei ole lemmikkiä. Siksi Rane, uusi "Hän". (Vastikään blogiin tulleille tiedoksi että Rane on todellisuudessa aktiivisuusranneke eli ranneraineri.)

Sota ei jätä rauhaan.

Minerva on julkaissut hienon pienen kertomuksen, joka on kannen mukaan palkittu parhaana historiallisena romaanina Le Prix Historia 2016. Emmanuelle Pirotte on belgialainen dramaturgi, käsikirjoittaja ja taidehistorioitsija ja Vielä tänään olemme elossa on hänen esikoisteoksensa. Ja kuinka ollakaan: kirjaan pohjautuva elokuva saa ensi-iltansa lähikuukausina.

Emmanuelle Pirotte, Vielä tänään olemme elossa,
suomennos Lauri Holma, Minerva 2017
http://www.minervakustannus.fi/haku/index.php?q=pirotte

Pirotte maalaa sodasta uuvuttavan kuvan, koska väsymys on jo vallannut kaikki, sodan loppu lähestyy. Ollaan Ardenneilla. Natsit, liittoutuneet, siviilit. Ja pieni juutalaistyttö Renée. Hän on omasta mielestään seitsemän, mutta voi yhtä hyvin olla muutaman vuoden vanhempi. Julma sota on vienyt häneltä vanhemmat ja turvaverkot. Häntä sysitään piilosta toiseen natsien koston pelossa.
Loppuelämän suunnan muuttaa jenkkisotilaaksi naamioitunut saksalaiskaksikko, joille paikallinen pappi luovuttaa tytön turvapaikan toivossa. Sotilaat vievät tytön metsän reunaan ammuttavaksi, mutta sotilas muuttaakin mielensä ja murhaa ystävänsä tytön sijaan. Tästä alkaa kahden ihmisen yhteinen tie kohti rauhaa. Tie joka on kivetty vastaniitetyllä ihmissadolla ja kyynelillä, pelolla, valheilla, mutta myös toivolla ja rohkeudella. Miehen nimi on Mathias ja hän on erakko, joka etsi sodasta seikkailua, mutta päätyikin Jochen Peiperin julman teurastuskoneen osaksi. Tyttö on viisas ja niin elinvoimainen että Mathias ei voi häntä enää jättää. He kuuluvat yhteen. Renée avaa erityisyydellään Mathiaksen sielun lukot ja sysää hänet kyseenalaistamaan ja suojelemaan - hylkäämään lopulta oman raakalaismaiset sotajoukkonsa. Kirjailija ei anna armoa myöskään liittoutuneiden sotilaille, rujoa tuhoa sota heidänkin moraalilleen teki. "Vielä tänään olemme elossa" on koskettava kirja nimeä myöten. Sota on julma tosiasia myös nyt. Aseet kehittyvät mutta asenteet kumpuavat samasta turpeesta kuin ennenkin.

Kuva Pinterestistä: https://fi.pinterest.com/pdianecm52/concentration-camps/?lp=true

Jos joku sanoo, että aiheesta on jo kirjoitettu kaikki ja luettu riittävästi, minä sanon: ei sinne päinkään. Mitä kauemmas historiaan jää toinen maailmansota, sitä jäätävämpiä totuuksia siitä nousee esiin.  Suosittelen Pirotten kirjaa, en tosin iltalukemiseksi. Minulle sen tunnelma hiipi uniin ja räväytti alitajunnasta uhkaavia painajaisia. Silti se on hienoimmillaan kuvatessaan lasta, hänen järkkymätöntä itsesuojeluvaistoaan ja elämänhaluaan, kykyä selviytyä ylivoimaisista tilanteista hengissä ja ehjänä.

"- Micheline on toistellut samaa eilisillasta lähtien, Werner selitti. - Tytölle kerrottiin, että hänen siskonsa ovat nyt Jeesus-lapsen luona, joten hänkin haluaa mennä. (...) Renée seisoi tytön vieressä ja piteli tätä kädestä. Michelinen raju purkaus tuntui ylittävän Renéen käsityskyvyn. Hän sääli ja halusi auttaa toista varsinkin siksi, että hänellä oli mahdollisuus ymmärtää, millaista oli olla yksin ilman perhettä. Siitä huolimatta Michelinen nyyhkytys sai Renéen voimaan pahoin, vaikeissa tilanteissa hillitty käytös oli useimmiten paras ja ehkä myös ainoa turva. Itkevät lapset ja hermostuneet vanhemmat vetivät puoleensa huomiota. Ja mitä ihmettä se oli, että tyttö koko ajan kutsui apuun Jeesus-lasta? Renéen mielikuvissa Jeesus oli kaikkea muuta kuin lapsi, paitsi jouluna, kun Jeesus syntyi. Eikä vastasyntynyt voinut tehdä mitään, ei ainakaan tappaa ketään, ja sitä Michelle juuri tahtoi: että Jeesus-lapsi toisi hänelle kuoleman, jotta hän pääsisi perheensä luo. Ei järjen hiventä. - Lopeta itkeminen, hän lopulta sanoi Michelinelle. - Se ei auta. He ovat kuolleet."

Anthony Beevorin Ardennit 1944 (WSOY 2015)
valottaa laajemmin natseille tuhoisaa hyökkäystä.
Lainaa kirjastosta, www.helmet.fi

Beevorin kirjasta arvio muun muassa täällä:
http://walruscave.blogspot.fi/2015/08/kirja-arvio-antony-beevor-ardennit-1944.html

"Kauneus on katsojan kitapurjeissa", totesi hepo

sjungatessaan ihan kirkana Varrella virran.

Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951