Syntymäpäivän kunniaksi kävin uimassa. Altaassa, tietenkin. Ja tottakai rannekaverini Rane oli messissä. Mummomasokismia huipussaan. Allas oli suloisen lämmin, mutta kaikki muu sen ympärillä murhaavan jäätävää. Tuuli puhalsi empimättä päin pläsiä ja teki todella kangistavan vaikutuksen kroppaan, joka nousi sankarillisen urheilusuorituksen jälkeen altaan aalloista sen reunalle astelemaan. Mitäpä siitä vesisateesta, mutta kylmyys! Kolme kiinalaisneitosta keräsi saunassa rohkeutta, ja sen ajan kun pukeuduin he tekivät lukuisia yrityksiä uskaltautuakseen altaalle, mutta palasivat heti kauhuissaan takaisin pukuhuoneen ja saunan lämpöön. Taas tuli todistettua, että suomalaiset ovat kajahtaneita - kirmailihan ulkosalla pari koululuokkaakin. Toki on pakko myöntää, että "jälkeenpäin oli taivaallinen olo".
 |
| Rouva ja Rane Altaalla rentoutumassa. Kuva: Väinö Kannisto 20.12.52, FINNA |
Rane puolestaan ei piitannut ilmasto-olosuhteista tuon taivaallista vaan jatkoi uintisuorituksen arviointia kaapissani, koska olin unohtanut painaa keskeytysnappulaa altaasta noustuani. Periksiantamaton sparraaja tuo Rane. Jos jollekulle on jäänyt kysymysmerkki Ranen kohdalle, mainittakoon että sen kaupallinen nimitys on Aktiivisuusranneke. Lisää Ranen ja Hellun yhteiselosta edellisessä blogissani,
https://mumminmurut.blogspot.fi/2017/09/uuma-nakyvissa-hihkui-mummi-kun.html
Ranen lisäksi olen hurahtanut suomenruotsalaisiin. Hurahdus on kestänyt noin 50 vuotta. Sillä on juurensa Kulosaaressa. Siellä kun ei voinut ainakaan 1960-luvulla asua törmäämättä hurreihin (joka taitaa olla nykyään paheksuttavan epäkorrekti termi). Kuliksessa suomen- ja ruotsinkieliset oppikoulut olivat rinnakkain ja ruotsalaisessa oli parempia bileitä - kerran esiintyi jopa Topmost - ja vetävämpiä kundeja. Suomenruotsalaisuudessa minuun vetosi myös yhdessä melskaaminen rapukekkereiden ja juomalaulujen varjolla ja kahviloissa viihtyvä itsevarmuus, joka sai meidät suomalaiset tuntemaan itsemme junteiksi. Härregyyden dåå! Olisi voinut kuvitella että niiden vuosien jäljiltä olisi kielimuistiin jäänyt vankka ruotsia puhuva poljento, mutta huonosti kävi.
Rakkaudesta suomenruotsalaisiin jaksoin lukea loppuun Kjell Westön uusimman. Westö kuuluu lempikirjailijoihini ja edellinen, Kangastus, oli mielestäni oikein palkitseva. Tästä uutuudesta tulee mieleeni kirjailijan kaukaisempi teos, Älä kulje yöhön yksin, joka oli samaan tapaan harhaileva, muisteleva ja hiukan pitkästyttävä. Mutta niin on elämäkin, ja tässähän käydään läpi miehen melkein koko elämä vajaassa
viidessäsadassa sivussa! Helan går - ensirakkauden hetkistä fyysisen riippuvuuden kiroihin, vapauden kepeydestä vallan ja katkeruuden syövereihin, hulluutta ja Lapinlahtea unohtamatta. Ajanjakso on meikäläisen silmäkulmasta katsottuna nostalginen ja kirjassa tätä tunnetta voi imuroida itseensä mielin määrin. Myyntimiehen ja konttoristin poika löytää rikkaat Rabellin sisarukset. Torpan kesävieras kohtaa hienostokartanon lapset. Yhteiskuntaluokat ylitetään, koska niitä ei ole lasten maailmoissa, ne ryhtyvät muodostumaan vasta teini-iässä ja sen jälkeen.
Westö tuntee ikäpolvensa ja muistaa tarkasti mielialat ja asenteet. Rikinkeltainen taivas on kertojan ja hänen ystäviensä kasvutarina ja samalla katsaus yhteiskuntamme, tarkemmin ajateltuna pääkaupunkimme, lähimenneisyyteen. Stadilainen on kotonaan näillä sivuilla, vaikka pistäytyykin välillä Stellan luona Berliinissä ja hurjastelee kirjailijan, liikemies-Alexin, teologi-Kristerin ja häirikkö-Jajon kanssa Portugalissa. Upea kokemusten kaari alkaa runollisen optimistisesta lapsuudesta, piipahtaa psykedeelisellä 70-luvulla, nousukasmaisella 80-luvulla ja - tuhoisalla 90-luvulla, josta ei ilman ruumiita selvitä. Ja kuten elämänkaareen kuuluu: seuraavat jälkipolvet maksavat vanhempiensa synneistä ja niistä myös kostajat nousevat.
 |
| Vietnamin sodan vastainen mielkkari rauhanpatsaalla 1970, Simo Rista FINNA |
Kirjailija itse kulkee koko matkan ikäänkuin sivustakatsojana, muttei suinkaan toimettomana: rakastellaan ristiin rastiin, eikä nuoruuden lemmityistä päästetä irti. Kirjailija on aikeissa kirjoittaa ystäviensä Stellan ja Alexin tarinan, mutta ei saa työstä otetta. ja mitä syvemmälle lapsuuteen hän uppoutuu sen vaikeammaksi kirjoittaminen käy. Vierähtää pari vuosikymmentä opettajan sijaisuuksia ja muita hanttihommia sekä vauraan Alexin armopaloja. Menestys saavutetaan kuitenkin, kirjailija palkitaan, hänen tuotantoaan suitsutetaan, läheiset löytävät omat hahmonsa kirjasta. Onni ja menestys on haihtuvaa, mutta rakkaus pysyy - vai pysyykö, onko suhde Linda Voigtiin vain laastaria? Myös muisti tekee tepposiaan itsevarmalle päähenkilölle. Kaikki ei mennytkään niinkuin hän oli kirjoittanut. "Minusta tuntui , että ymmärsin jotain mitä en ollut ymmärtänyt aiemmin, en ainakaan niin kirkkaasti kuin nyt, kun ajatus nousi kaikkien petosten ja laiminlyöntien alta. Ymmäsin, että rakkaus saa meidät muistamaan, että rakkaudesta kertomukset syntyvät.(...) Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikein rakastamme?" Kuka rakastaa rahaa enemmän kuin perheensä perinteitä? Kuka kostaa menneisyyden vääryydet? Minne katosi kaikki kaunis?
Westö, Kjell: Rikinkeltainen taivas, Den svavelgula himlen, suomennos Laura Beck, Otava 2017
https://otava.fi/kirjat/9789511294917/#.WdOC0GRl86g
"Mitä tuumaat mun uusista silmälaseista, muru?"
kysyi trenditietoinen pitkävarvas tyttöystävältä.
Kummituseläin, Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti