Aamun Hesari avasi jälleen näköalan eräiden somesuomalaisten sielunmaisemaan - väistyvän piispa Irja Askolan haastattelu. Siinä hän kertoo kuinka selvisi vihasta ja raivosta, jota hänen naiseutensa ja avarakatseisuutensa yhdistettynä piispuuteen aiheuttivat. Olipa korutonta kertomaa. Mielestäni Askola on ollut hieno piispa, lämmin, viisas, lähestyttävä. Hän on varmasti saanut paljon hyvää aikaan kirkossaan. Hävettää itseään uskovaisina (lue: sivistyneinä) pitävien ala-arvoiset viestit. Samaiset tahot vaativat valtionuskonnolle vankempaa asemaa koulussa ja muualla yhteiskunnassa, koska "luterilaisuus kuuluu yleissivistykseen". Ja kuitenkin: eipä ole kuukauttakaan siitä, kun Hesari julkaisi uutisen, joka kertoi että kansan mielestä uskonnottomat ovat potentiaalisempia sarjamurhaajia kuin uskovat. Kuinkas nyt suu pannaan? Luterilaisen kirkkomme valovoimainen johtotähti sai aggressiota ylleen niin että roiskui. Ja omiltaan. Irja Askola selvisi höykytyksestä anteeksiantavana, tyynenä ja valaistuneena, niinkuin vahvan johtajan tuleekin. Jälkipolvet häntä vielä monesti kiittävät.
Ja sitten kirjaan, jollei nyt ihan kirjojen kirjaan. Englantilainen Kate Morton on suosittu kepeiden historiallisten lukuromaanien kirjoittaja. Pian kauppoihin saadaan hänen 1930-luvulle sijoittuva romaaninsa Talo järven rannalla, mutta sitä ennen ruodin pikaisesti viime syksyn tulokkaan.
Kate Morton: Salaisuuden kantaja, Bazar kustannus 2016, suomennos Hilkka Pekkanen.
Toinen maailmansota avautuu nyt niin suomalaisten nuorten naisten kuin brittienkin tuoreissa kirjoissa. Tuskaisista vuosista on kulunut jo niin kauan, että uudet sukupolvet voivat kirjoittaa niistä avoimemmasta perspektiivistä. Kate Mortonin sota käydään Lontoossa pommitusten aikaan. Ja kuten aiemmissakin Mortonin kirjoissa, myös tässä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja kaukainen menneisyys. Hiukan viivähdellään myös 1950-60-luvuilla. Salaisuuden kantaja on tarina sotasukupolvesta eli Dorothysta, Jimmystä ja Stephenistä, ja heidän jälkeläisistään, joista äänessä on näyttelijänä mainetta niittänyt Laurel. Laurel alkaa purkaa äitinsä Dorothyn, Dollyn, salaisuuksien vyyhtiä. Salaisuuksien, jotka johtavat Laurelin nuorena tyttönä näkemään murhaan. Kaikki alkaa vanhasta valokuvasta ja omistuskirjoituksesta kirjan kannessa. Keskiössä on mystinen Vivien... "Ei mitään pahaa, ei syytä huoleen. Äitinne tuntuu vain kyselevän jotakuta. Luulen että jotain miestä. Olisiko Jimmy? Voisiko se olla Jimmy? Hän halusi tietää, missä Jimmy oli ja miksi hän ei ole käynyt tervehtimässä."
 |
| Lapsia Lontoon pommituhojen keskellä. Britain SOURCE:National arhives photo |
Kate Morton on taitava menneisyyden kuvaaja. Hänen kirjoistaan voi lähes käsin kosketeltavasti aistia tunnelmia, äänimaisemia, tuoksuja. Mutta kuten aiemminkin, Mortonilla on myös sudenkuoppansa, kuten pitkäpiimäisyys. Paikoitellen juoni on hajoamassa ja rönsyjä riippuu siellä täällä. Seitsensataisesta sivumäärästä olisi helposti voinut tiivistää jopa sata juonen kärsimättä. henkilögalleria on kiintoisa, mutta osa porukasta jää niin ylimalkaisen luonnehdinnan varaan, että lukija ihmettelee, kannattiko porukkaa ottaa ollenkaan mukaan. Jos puutteita onkin, on juoni palkitseva ja lopun yllätys todella mahtava. Se kruunaa kaiken! Jopa tällainen konkaridekkarifriikki oli melkeinpä äimänä. Ihastuin aikanaan Mortonin ensimmäiseen suomennettuun kirjaan, Paluu Rivertoniin. Sitten hän on mielestäni tuottanut aika eritasoisia kirjoja, ja aiemmin taisin päättää, etten enää jaksa lukea näitä. Kannatti kuitenkin antaa uteliaisuuden voittaa. Anna sinäkin. " Stephen kunnioitti myös suuresti salaisuuksia. 'Sinä et puhu kovin paljon menneisyydestäsi', hän sanoi kerran illalla heidän istuessaan yhdessä hiekalla. 'En.' Hiljaisuus levittäytyi heidän välilleen kysymysmerkin muotoisena, mutta Dorothy ei sanonut sen enempää. 'Miksi et?' Dorothy huokaisi, mutta huokaus pyyhkiytyi merituulen mukaan ja leijaili hiljaa pois." Ja seuraavaksi onkin vuorossa Talo järven rannalla, eikö vain?
"Katsopas Ruu, kun mamma tekee Kengupolikseen uutta lippusiimaa!"
Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti