Kesävinksauttelijan kirjasuosikkeja osa 2, grilliä kuumempia kaunokkeja

On se ilmoja pidellyt ja niin edelleen. Kaikenlaista menoa on ollut eläkeläisellä ja siksi armahin kesäkissaseni olet joutunut odottamaan kirjasuosituksia ihan liian kauan. Pianhan on jo sadonkorjuun aika ja sitten alkaa koulut ja tuotapikaa ollaankin pääsiäisessä ja kuinkas silloin suu pannaan? Tänään listaan muutamia romaaneja, joissa pääosassa eivät ole salapoliisit. Tällaisia romaaneja kutsutaan kirjastossa muun muassa "kaunokirjallisuudeksi" tai "viihteeksi" tai "lukuromaaneiksi". Saat minun puolestani keksiä niille mieleisesi lokeron.  Muistutan taas että valinnat ovat ihan omiani, enkä voi taata että sinä pidät niistä.

Kauniisti kukkivat rhodot Hietaniemen hautuumaalla 19.6.2017.

Oman maan mansikkakirjoja

Laila Hirvisaaren Imatra-sarja sijoittuu Vuoksen partaalle, Valtionhotelliin ja 1900-luvun alun kiihkeisiin vuosiin. Ensimmäinen osa on Kruununpuisto (Otava 2005).
http://www.lailahirvisaari.net/imatra.html

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja kertoo Anna ja Lassi Tuomen suvun tarinan itsenäisyyden alkuvuosista 1960-luvulle saakka. Ensimmäinen kirja on Mustat morsiamet (Otava 1998).
https://otava.fi/kirjailijat/sirpa-kahkonen/#.WVUCmGQhQ6g

Jenni Linturi kuuluu siihen hurmaavaan nuoreen polveen, joka kirjoittaa Suomen kohtalon vuosista uudesta näkökulmasta. Pidän Jennin tyylistä ja odottelen kirjastosta hänen tuoreintaan, joka on nimeltään Jälleenrakennus. Jennin esikoinen on Isänmaan tähden (Teos 2011), jonka jälkeen ilmestyi Malmi 1917 (Teos 2013) http://www.teos.fi/kirjailijat/jenni-linturi.html

Irja Sinivaara on kotkalainen kirjailija ja kriitikko. Hänen Suursaari-sukutarinansa ensimmäinen osa on nimeltään Sinisiin ilmoihin (Tammi 2009) http://www.kirja.fi/kirjailija/irja-sinivaara/

Jorma Ranivaaralla on monia huumorin värittämiä kirjoja, vaikkapa Upseerin parempi elämä (2003), Eläkepommimies (2006) ja Asiakas Rydz (2008, kaikki WSOY:n. https://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Ranivaara

Ja linnoituksessa kun asutaan, voi lisää armeijahenkistä lukemista löytää Hannu Väisäseltä, esikoisesta nimeltään Vanikan palat, joka kertoo Anteron perheen kasarmielämästä Oulussa.
(Otava 2004) https://otava.fi/kirjailijat/hannu-vaisanen/#.WVUHKWQhQ6g

Kirjailija Arne Nevanlinna oli helsinkiläisen kulttuurisuvun vesa ja arkkitehti. Hänen hieno kirjansa Marie oli Finlandia-ehdokkaana 2008. Viimeisin, Pako, ilmestyi viime vuonna.
https://www.kirja.fi/kirjailija/arne-nevanlinna/

Raija Orasen Fanny sopii kesään ja koffiin. (Teos 2008)
http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2008-syksy/fanny.html

Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe kertoo Eino Leinon ja L.Onervan rakkaustarinan. (Otava 2003)

Muistat varmaan historian hämärästä myös nämä helmet:
Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin
Hans Selo: Diiva
Paavo Rintala: Mummoni ja Mannerheim
Veijo Meri: Manillaköysi
Tove Jansson: Kesäkirja
Olli (Väinö Nuorteva): Mustapartainen mies herättää pahennusta

Muun maan mustikkakirjoja

Maria Semplen pokkari, Missä olet Bernadette, viihdyttää mukavasti vaikka heinäkasassa.

(Gummerus 2013)
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512090877/missa-olet-bernadette/

Maeve Binchy on niin positiivinen että kesäaurinkokin kalpenee rinnalla, lue ensin vaikka Talo Dublinissa. http://www.kirja.fi/kirjailija/maeve-binchy/

Vastikään ajasta ikuistuuteen siirtynyt Torgny Lindgren oli oudon, kuivakan huumorin kirjailija Västerbottenista.  Taiteilija Klingsor ilmestyi alkuvuodesta 2017 Keltaisessa kirjastossa.
https://www.kirja.fi/kirja/torgny-lindgren/taiteilija-klingsor/9789513186470/

Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen ajoittuu toiseen maailmansotaan, kirja rakkaudesta ja arjesta, eri suuntiin kuljettavasta kohtalosta. https://www.bazarkustannus.fi/kirja/jos-saat-taman-kirjeen/

Elif Shafak on kirjoittanut ainakin kolme loistavaa kirjaa, ensimmäisenä lukisin pokkarin Kirottu Isanbul. Nuoren naisen ja hänen sukunsa elämää Turkin pääkaupungissa! (Gummerus 2012)
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512087532/kirottu-istanbul/

E.L. Doctorow on hieno kirjailija, jonka pieni ja hurmaava Homer ja Langley (Tammi 2013) kannattaa lukea! https://www.kirja.fi/kirjailija/e-l-doctorow/

David Benioffin mainio Varkaiden kaupunki on ehdoton pokkari, jos haluaa uudenlaista näkökulmaa itärintamaan ja piiritettyyn Leningradiin. (WSOY 2009)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Varkaiden_kaupunki

Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse on ihan kauhea.
Ja siksi se kannattaakin lukea.
https://intokustannus.fi/kirja/haudatkaa_minut_jalkalistan_taakse/

Petina Gappahin Muistojen kirja on vasta ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa. Kirja kertoo albiino Memorysta joka lusii Hararen kuolemansellissä. (Tammi 2017) http://www.kirja.fi/kirja/petina-gappah/muistojen-kirja/9789513189822/

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa ilmestyi Tammen pokkarina 2011. Sille jatkoa on Kigalin kakkukauppa muuttaa. https://www.kirja.fi/kirjailija/gaile-parkin/

Sarah Winmanilta on luettavissa kaksi mainiota teosta, Kani nimeltä Jumala (Tammi, pokkari 2013) ja Merenneidon vuosi (Tammi 2016).
http://www.kirja.fi/kirja/sarah-winman/kani-nimelta-jumala/9789513158019/

P.G. Wodehousen Jeeves-sarja on uudestaan suomennettu aivan riemastuttavasti. http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2015-syksy/kernaasti,-jeeves.html

Ken Folletin Vuosisata-trilogian voitkin nautiskella kokonaisena kun vettä sataa, sataa ja sataa.
Ensimmäinen tiiliskivi, Kun suuret sortuvat (WSOY pokkari 2013).
https://www.kirja.fi/kirja/ken-follett/kun-suuret-sortuvat-jattipokkari/9789510415498/

Mo Yan sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2012. Jos pidät järkäleistä, tämä sopii sinulle. Ei kuitenkaan heikkohermoisille. Kiinan lähihistoria on väkivaltainen. Seitsemän elämääni (Otava  2013)  https://otava.fi/kirjailijat/mo-yan/#.WVURzWQhQ6g


Ja jollei mikään yllämainituista nappaa, niin Tuulen viemää kuitenkin!

Yllä mampaloni nauttii kesäisen kalareissun antimista. 
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Voiko kuolla vain kahdesti, supersalami Evert Bäckström?

Taas on juhannus paleltu ja on aika laskeutua joulun odotukseen. Vielä hetken kukkii ruusu, laulaa lintunen ja liplattaa laine. Ja sitten: pukki oveen kolkuttaa! Oma juhannukseni on kulunut rikoksen parissa, kuinka ollakaan. Taas on yksi murha pois fundeerattu. Ja päähenkilö onkin yksi Ruotsin maineikkaimmista, itse Evert Bäckström supersalameineen. Hyvä että ensimmäiselle sivulle pääsee, kun on jo ladattu täyteen odotuksia, suuria odotuksia. Ja jälleen kerran ne palkitaan.

Leif GW Persson, Voiko kuolla kahdesti, Otava 2017, suomennos Kari Koski

Rikoskomisario Bäckströmin ovikello soi tutulla poljennolla ja oven takana seisoo naapurinpoika Edvin, joka on löytänyt meripartioretkellään saaresta pääkallon. Ja siitä se sitten lähtee käyntiin: Pääkallomurhaajan metsästys. Kyseessä on mitä mutkikkain juoni, jossa päällimmäiseksi nousee kirjan nimessä esiintyvä kysymys: Voiko ihminen kuolla kahdesti, ja vielä eri puolilla maailmaa? Ensin Thaimaan tsunamissa ja sitten Ruosissa, Mälaren-järvellä. Neron kaltainen, eräiden mielestä sangen ällöttävä komisario Bäckström kertoo totuuden melkeinpä heti, mutta pakkohan asioista on silti ottaa juurta jaksain selvää. Kenen on kallo, missä loput ruumiista?

Kuva: mat.se

Kiitos tutkijoiden ja koirien vainun, saarelta löytyy maakellari, jossa lepäävät vainajan luut vieressään Lidlin kassi ja Bullens pilsnerkorv -makkarapurkki. Bäckströmin hermoja kiristetään, kun syyttäjä Hanna Hwass päättää astua tutkinnan johtoon. Ja eipä aikaakaan, kun Hwass jo löytää itsensä Huddingen psykiatriselta osastolta työuupumukseen sairastuneena. Samaan aikaan vastavakoilu kiinnostuu Bäckströmistä, koska tälle on myönnetty venäläinen ansiomitali erään Faberge-esineen palautuksesta Venäjälle (tapaus Pinokkion nenä 2014). Bäckström luikahtaa kaikista verkoista vahingoittumattomana ja autuaan tietämättömänä. Osaksi sukellusveneskandaalin ansiosta tosin. 

Lars GW Perssonin voi kohottaa kirkkaasti ruotsalaisdekkaristien kärkeen. Kerronta on napakkaa, huumori terävää, henkilöt inhimillisiä ja ratkaisu täysin uskottava, nerokas. Syyllinen selviää ajoissa, mutta motiivien ja tekotavan kanssa vierähtääkin sitten piinava tovi. Ja kuten aiemmissa dekkareissaan, Persson ei jätä suomimatta maansa oikeuslaitosta ja byrokratiaa, irvailematta sen kömmähdyksille ja virkamiesten oudoille tempauksille. Syyllinen saa lievän tuomion tyrmäävän puolustusasianajajan ansiosta. Mutta onko tuomio sittenkään se lopullinen. Lue niin tiedät.
http://otava.fi/kirjailijat/leif-gw-persson/#.WU5lJmQhQ6g

Jos dekkarikonkarin jorinat eivät näin keskikesällä nappaa, niin ainahan voi tutustua aivan uuteen nimeen. Itse Stephen Kingiin ja Joël Dickeriin rinnastettu Luca D'Andrea kertoo pienestä kylästä Etelä-Tirolissa, Italiassa, lähellä Itävallan rajaa.

Luca D'Andrea, Rotko, Tammi 2017, suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä

Ihan lupaava kirjailija, mutta paljon on vielä sorvia väännettävä, että yltää samaan luokkaan kuin King, Dicker tai Persson. Yritystä on ja tapahtumapaikkahan on lähes koskematon, mitä dekkarigenreen tulee. Etelä-Tiroli. Onko joku kenties laulanut jonkun Alpeilta alas?  Kirjan sankari on amerikkalais-italialais-saksalainen dokumetaristi Salinger, joka nai New Yorkissa kohtaamansa tirolilaisneidon Annelisen ja muuttaa sitten Clara-vauvan synnyttyä tämän kotiseudulle. Siellä hän osoittautuu sangen uteliaaksi ja perin vastuuttomaksikin aiheuttamalla vaaratilanteita pistämällä nokkaansa asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. Kuten arvata saattaa kyläläisillä on synkeä salaisuus: kolmoismurha 1980-luvun puolivälissä. Murha tapahtui legendaarisessa Bletterbachissa, jossa voi kuulla Jaekelopterus Rheninaen sihisevän luolastossaan. Loukkaannuttuaan tuhoisassa helkopterionnettomuudessa Salinger potee jälkioireita, muttei suostu lääkitsemään itseään - eikä pysymään erossa kylän asioista. Ja siitähän eivät kaikki pidä. Salinger ryhtyy selvittämään kolmoismurhaa ja panee samalla koko perheensä vaaralle alttiiksi. Murha tuntuu liittyvän mystisesti Annelisen ja tämän Werner-isän elämänvaiheisiin. Loppuratkaisu on yllättävä, joskin syyllinen jo keskivaiheilla selvä. Ainakin minulle.

Etelä-Tirolin vaakuna Wikipediasta

Outoa että italiaano on laittautunut jenkin housuihin kirjassaan. Olisi ehkä ollut luontevampaa kirjoittaa ihan vain maanmiehestä. Varsinkin kuin D'Andrea on tirolilainen, kotoisin Bolzanosta. Podin ajoittain kiusaantuneisuutta ihmisten ohuudesta ja päähenkilön temppuilusta. Myös kieli oli outoa: välillä persvakomaisen alatyylistä ja sitten taas majolika-tason taideproosaa. Mielestäni karsinta olisi ollut tarpeen. Hiukan syvempää ihmiskuvausta, maisemia, ruokaa ja muita perinteitä... Kauhukirjaan sopivaa Krampus-perinnettähän esiteltiin jo ihan lupaavasti https://fi.wikipedia.org/wiki/Krampus.
Kaksitoista kirjainta, kohtuullinen, sanoisi Salingerin Clara.
Seuraavaa odotellessa taidan hiukan jodlata. Kun on juhannuskin.
http://www.kirja.fi/kirja/luca-dandrea/rotko/9789513193348/

Kuvassa skorpioni ja arolukki ottamassa mittaa toisistaan. Rotkossa esiintyvä luolaskorpioni on niin suuri, ettei se mahtuisi parhaalla tahdollakaan tähän kuvaan. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Kesävinksauttelijan kirjasuosikkeja osa 1, jännitys. Hui.

Yleisön pyynnöstä tempaisen nyt kesähatustani grillikyljen seuraan sopivaa lehteiltävää. Kirjoja, joita lukiessa eivät hyttysen ininät ja turistien pörinät häiritse. Huomautan painokkaasti, että valinnat kielivät yksinomaan minun maustani ja voi olla, etteivät ne saa muita lukijoita syttymään laisinkaan.

Paljon mahtuu kahinaa kesäpäivään, - yöstä nyt puhumattakaan, joten kirja käteen ja laitumelle. Varoitus: en aio paljastella juonen kulkuja enkä loppuratkaisuja, kunhan jotain lämpimikseni kirjoittelen, kesälläkin on joskus viileää, vaikkapa tänään, kun sataa. Monet kirjoista ovat ilmestyneet ajat sitten, joten paras paikka niiden löytämiseen on kirjasto,
www.helmet.fi

Tässä blogissa osa 1, jännitys- eli salapoliisiromaanit.

Hiukan oudot ja siksi hauskat dekkarit

Lincoln Child & Douglas Preston: Ihmeiden kabinetti Gummerus 2002.
Tämä on ensimmäinen osa kirjailijakaksikon Pendergast-sarjasta. Oudon FBI-agentin liepeillä tapahtuu outoja asioita. Tähän mennessä kirjoja on ilmestynyt suomeksi jo kuusi, syksyllä saadaan seitsemäs.
kirja.https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512079070/ihmeiden-kabinetti-pendergastsarja/

Pablo Tusset on espanjalainen irroittelija. Aina ei ihan voi olla varma, onko meneillään oleva kirja dekkari vai mistä ihmeestä on kyse. Tussetia suositteli eräs asiakas aikoina, jolloin olin vielä töissä kirjastotätinä. Olen lukenut kolme suomennettua Tussetia: Sian nimeen, Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua ja Nauravat vainajat, kaikki Sammakon kustantamia.  https://www.sammakko.com/tuote/pablo-tusset-nauravat-vainajat/

Leonie Swann on kaikkien lammasdekkarien äiti. Ei voi olla ihan yrmy tapaus, kun rohkenee astua lampaan nahkoihin ja ryhtyä ratkomaan mysteerejä. Lammasdekkareita on kaksi: Murha laitumella 2007 ja Ihmissutta ken pelkäisi 2011. Kustantaja on WSOY.

Alan Bradley nyt on niin paljon esillä, että varmaankin joka toinen tunnistaa hänen kirjansa, joissa seikkailee Agatha Christien jalanjäljillä 12-vuotias Flavia de Luce. Kannattaa aloittaa alusta, ensimmäinen on nimeltään Piiraan maku makea, Bazar 2014. https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/alan-bradley/

Hirtehistä historiaa

Virpi Hämeen-Anttila tunnettiin aiemmin laadukkaiden lukuromaanien tuotteliaana kirjoittajana, mutta nyt hän on tehnyt tervetulleen loikkauksen historian hämäriin, maamme itsenäisyyden alkuvuosiin. Sisäministeriön juristinplanttu Kalle Björk tunkee nokkansa poliisiystävänsä tutkimuksiin ja nuuskii myös oma-aloitteisesti Helsinkiin sijoittuvissa pätevissä dekkareissa. Sarjan aloitti Yön sydän on jäätä Otava 2014.
http://otava.fi/kirjailijat/virpi-hameen-anttila/#.WUkWfGQhQ6g

Boris Akunin vie lukijan itänaapurin sielunmaisemiin tsaarin aikaan. Mestarietsivä Erast Fandorinilta ei jää mikään pulma ratkaisematta eikä kieroinkaan rikollinen paljastumatta, joskin eräs aiheuttaa erityisen ankaraa päänkivistystä, liukas on kuin luikku. Ensimmäisenä suomeksi saatiin Asasselin salaliitto 2002, mutta hyvin voi aloittaa tutustumisen lukemalla kirjan Erikoistehtäviä, joka ilmestyi Into-kustannukselta 2015. https://intokustannus.fi/akunin-boris/

Skottilaisen Philip Kerrin hahmo on Bernie Gunther, yksityisetsivä. Hän sukkuloi toisen maailmansodan melskeisessä Berliinissä ja vähän muuallakin ja selviää rimaa hipoen natsivallan pyörityksessä. Liekit Berliinissä aloittaa sarjan vuodesta 1938. https://atena.fi/kirjailijat/philip-kerr

Budapest noiria kirjoittaa puolestaan Vilmos Kondor, jonka etsivä Zsigmond Gordon ratkoo rikoksia 1930-luvun Budapestissa. Budapestin varjot 2013 Tammi. http://www.kirja.fi/kirja/vilmos-kondor/budapestin-varjot/9789513168865/

Oman maan dekkaristeista Mikko Porvali ja Timo Sandberg kirjoittavat ansiokkaasti 1920-luvun alun Suomesta, Porvali Viipurista ja Sandberg Lahdesta.

C.J. Sansomin päähenkilö on lakimies Adam Shardlake, joka puolustaa kiperiin tilanteisiin joutuvia lontoolaisia 1540-luvulla. Ensimmäinen Shardlake-tiiliskivi (ei ihan retkilukemista) on Luostarin varjot, Otava 2011. https://otava.fi/kirjailijat/c-j-sansom/#.WUn5qGQhQ6g

Muuta kuin pohjoismaista jännitystä

Alexandra Marinina oli aiemmin miliisin everstiluutnantti, mutta nyt hän on myös menestynyt rikoskirjailija. Hänen päähenkilönsä Nastja Kamenskaja työskentelee miliisissä tutkijana. Mahtavaa venäläisen arjen kuvausta, hienoja henkilöhahmoja. Ensimmäinen suomennettu: Irina tietää liikaa ilmestyi 2002 Otavalta. http://otava.fi/kirjailijat/alexandra-marinina/#.WUkdeGQhQ6g

Qiu Xialong on kiinalainen, yhdysvalloissa asuva kirjailija, jonka dekkarit kertovat Pekingistä. Päähenkilö on ylikomisario Chen Cao, jolle kiinalainen byrokratia aiheuttaa rikollisuuden lisäksi jos jonkinlaista päänkivistystä. Ensimmäinen suomennos oli Punaisen sankarittaren kuolema 2005.
http://otava.fi/kirjailijat/qiu-xiaolong/#.WUke_GQhQ6g

Skotti Michael Dibdin loi legendaarisen Aurelio Zenin, italialaisetsivän, joka kulkee omia polkujaan. Ensimmäinen on Rottakuningas 1995. Aurelio Zen -kirjoista on myös tehty TV-sarja.
http://www.tornio.fi/index.php?p=DibdinMichael

Fred Vargasista ja komisario Adamsbergista hehkutin edellisessä blogitekstissäni, joten se siitä sitten.

Alicia Gimenez Bartlett vie meidät Bacelonaan, jossa sankaritar Petra Delicado työskentelee poliisina yhdessä apulaisensa Garzonin kanssa. Ensimmäisenä ilmesti suomeksi Petra Delicado ja merkityt tytöt 2012. http://www.kirja.fi/kirjailija/alicia-gimenez-bartlett/

Antonio Hill tai Toni Hill on espanjalainen kirjailija, jonka dekkarien pääosassa työskentelee argentiinalaissytyinen Hector Salgado. Kuolleiden lelujen kesä ilmestyi 2012 Otavalta.
https://otava.fi/kirjailijat/antonio-hill/#.WUkiemQhQ6g

Barbara Nadel vie jännittäjän Turkkiin, jonka pääkaupungissa Istanbulissa työskentelee väsymätön etsivä Çetin Ikmen kumppaneineen. Ensimmäinen Ikmen on Belsassarin tytär, joka julkaistiin suomeksi 2010 Moreenin kustantamana.
http://www.moreenikustannus.fi/Products.asp?document_id=570&cat_id=570

Tarquin Hall on riemastuttava - tai siis hänen luomuksensa Pullukka, Vish Puri. Mitä yksityisemmät etsivät Oy toimii Delhissä ja sen motto on "vaara on liittolaiseni". Kirjassa opitaan myös laittamaan intialaista ruokaa. Aloita vaikka kirjasta Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus 2013 Gummerus. https://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/tarquin-hall/331/

Donald Westlaken Dortmunderin ja Kelpin edesottamuksia ei kannata jättää väliin. Näiden kovan onnen roistojen kommellukset saavat hymyn huulille. Loistava kirjailija, loistavat tyypit. Ottakaa pankki kiinni ja Ihmisryöstön käsikirja vaikka alkuun luettavaksi. Kirjastosta pitäisi löytyä ja divareista myös. Westlakella on muitakin kuin Dortmunder-dekkareita, niissä on hiukan erilainen meno. http://www.tornio.fi/index.php?p=WestlakeDonaldE_2

Tutustu myös heidän dekkareihinsa:

• Jarkko Sipilä
• Seppo Jokinen
• Outi Pakkanen
• Robert Galbraith
• J.A. Kerley
• Lisa Scottoline
• Sujata Massey
• Denise Mina
• Andrea Camilleri
• Stephen Booth
• Sue Grafton
• Elizabeth George
• John Harvey
• Minette Walters
• Val McDermid
• Pierre Lemaitre
• Daniel Silva
• Vera Vala

Tornion Dekkarinettiä kannattaa seurata:
http://www.tornio.fi/index.php?p=DekkariNetti

Yllä: Iloiset ripsieläimet jännittävässä ryhmäkuvassa.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Vapise sinä kummitteleva Talikko!

"Jean-Baptiste Adamsberg, je t'aime", huokaan. Komisario Adamsberg nyt vaan on valloittavan hurmaava, ja sitä ovat myös hänen työtoverinsa Pariisin Quai des Orfevresilla: Danglard, Retancourt, Mordent, Froissy. Fred Vargasin uusin suomennos ei suinkaan ole hänen tuorein adamsberginsa, vaan sijoittuu alkuperäisessä ilmestymisjonossa neljänneksi, juuri ennen Ikimetsän sydäntä. Ei haittaa. Neptunuksen sauva on todellinen aarre. Komisario Adamsberg jahtaa vanhaa vihollista, joka on tuhonnut hänen veljensä maineen ja ajanut tämän maanpakoon. "Hän yritti katsoa silmästä silmään hirviötä, jonka Neptunuksen näkeminen oli ajanut ulos hänen omista sisäisistä luolistaan. Salamatkustajaa, kammottavaa tunkeilijaa. Voittamatonta, korskeaa murhaajaa, jota hän kutsui Talikoksi." Neljätoista vuotta hän oli jahdannut tätä, onnistumatta. Ja nyt, kuudentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen jäljittäminen alkaa uudelleen.

Neptunuksen sauvassa Adamsbergin tiet vievät Ottawaan, jossa järjestetään dna-kokous ja ansa komisariolle. Talikkotuomari Fulgencen aave iskee muinaisten intiaanien polulla, jossa pilvienlapioija Adamsberg seuraa, kuinka kanadanhanhiuros isottelee kaltaiselleen ja nuori kaunis neito istuu yksin kivellä houkutuslintuna. Mojovan kännin ja edestakaisen Pariisi-Ottawa-matkan jälkeen komisario huomaa olevansa lainsuojattomana murhaajana pakomatkalla yhdessä Violette Retancourtin kanssa. Violetten, jonka vahvan selän takana hän piilotteli kanadalaispoliiseilta. Kirjassa tapaamme myös kahdeksankympin paremmalla puolella olevan hakkeri-Josetten, jonka avulla

Adamsberg selvittää Talikon juonikuviot ja liikkeet. Tuomari Fulgence -tarina on niin huima, ettei siihen kukaan tahdo uskoa: kuinka nyt satavuotias kummitus vielä huitelisi kansalaisia kuoliaaksi talikolla? Mutta onko aave sittenkään satavuotias... ja liekö hän edes haudassaan? Adamsberg toimii etsintäkuulutettuna maan alla peitenimellä Lamproie, nahkiainen. Nimen antoi Pariisin poliisipäällikkö ja se herätti Adamsbergissä mietteitä peitellystä viestistä. "Nahkiainen on alkeellinen kala", Danglard vastasi hymyä äänessään."Tarkemmin sanottuna se ei ole kala vaan leuaton. Kaitaa mallia, vähän niinkuin ankerias." Kun tähän lisätään maalaissantarmin tokaisu, jonka mukaan Adamsbergin ego on kuin Strasbourgin katedraali, voimme ymmärtää että komisariomme on ajoittain hiukan hämmentynyt. Kaiken kukkuraksi hän tapaa veljensä vuosien eron jälkeen ja saa talikollisten tapahtumien tiimellyksessä selville, että hänellä on vauva Camillen, vastikään entiseksi muuttuneen tyttöystävänsä kanssa. Ja kuinka käy, jatkuuko komisarion piina ja velipojan maanpako vai saadaanko Talikko satimeen?
Strasbourgin katedraali: https://fi.wikipedia.org/wiki/Strasbourgin_katedraali

Huumori kukkii dekkarissakin ihan kauniisti

Fred Vargas on 1957 syntynyt ranskalaisarkeologi, joka aloitti kirjailijana jo 1980-luvulla. Komisario Adamsbergin omaperäisiä seikkailuja on suomeksi luettavissa kahdeksan kirjan verran. Lisäksi suosittelen kahta muuta suomennettua dekkaria, Pystyyn, kuolleet ja Ei takkaa, ei tupaa.
Fred Vargasin tyyli poikkeaa valtavirrasta. Adamsbergeissä aistii kyllä Maigretin sukulaissieluisuuden ja uskollisuuden perinteelle. Yhtälailla arkeologinen asennekin ilmenee teksteistä, samoin rakkaus mystiikkaan ja tarinoihin. Ja mikä nautittavinta: näissä kirjoissa kukkii huumori, älykäs, sydämellinen, terävä. Harva se sivu saa pyrskähdellä oivalluksille. Sitä minä kaipaisin moniin muihinkin nykydekkareihin. Kovin on meno muuttunut mielestäni ryppyotsaiseksi suolenpätkien analysoinniksi. Se, että adamsbergeissä käsitellään vakavia ja pelottavia asioita ei estä hymyilemästä rakastavasti henkilöille ja elämän koomisille ilmiöille. Uusia seikkailuja odotellessa.

- Tietenkin kuuntelen, mutta on se silti kummallista, että rupikonna polttelee savuketta.
- Niin se vain oli. Heti kun rupikonnan suuhun työnsi savukkeen, se alkoi imeä sitä. Ei niin kuin mies joka nojailee kaikessa rauhassa baaritiskiin, ei sillä tavalla. Vaan niinkuin rupikonna joka alkaa imeä savuketta tauotta kuin mikäkin ääliö. Ja poks, yhtäkkiä se vain räjähtää kappaleiksi.

Fred Vargas, Neptunuksen sauva (Sous les vents de Neptune)
Gummerus 2017, suomennos Marja Luoma
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512406050/neptunuksen-sauva/


Eläinkuvat: Kanadanhanhi Nuorten kuvatietokirja Eläinten maailmasta SKK 1970, Rupikonna ja Nahkiainen, Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.

Satakieli laulaa - turistikaravaani kulkee

Kesä on aluillaan. Turistit poluillaan. Juuri kun olen miltei kurkkua ja tomaattia myöten täynnä noita vellovia massoja linnoitussaariemme valtateillä, juuri kun olen miettimässä poismuuttoa pääskysen tavoin, istun täällä. Piilopaikassa. Ja muistan miksi kannattaa jättää muuttolennot sikseen. Mieli lepää, satakieli laulaa. Viidakossa.

Viidakossa olen lataillut akkujani neljäkymmentä kesää. Muistaakseni. Keskustellut tiaisten, rastaiden, peippojen ja satakielen kanssa, tervehtinyt pulskaa jänistä ja mukavaa punaista kissaa.
Vuosia sitten vielä grillailtiinkin, pidettiin puutarhakutsuja, paistettiin muurinpohjalettuja. Ensimmäinen lettu meni Turrelle, naapurin koiralle. Se oli sääntö. Ainakin joskus. Tästä puutarhasta on saatu niin paljon kirsikoita, että viinisammiot pulputtelivat iloisesti roseeta.
Mutta vuodet ja myyrät ovat tehneet työtään. Ei ole kirsikoissa tänä kesänä kuin muutama kukka. Niiden valkeat terälehdet leijailevat kirjani väliin. Niin, kirjoistahan tässä...

Oi nuoruus, kaksi kirjaa sinulle, sinusta

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä, Atena 2016, päällys Jussi Karjalainen.
"Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Löytyipä sopivaa tai ei." Soili Pohjalainen on 1980 syntynyt esikoiskirjailija, jolta voi hyvällä mielellä odotella lisää lukuelämyksiä! Käyttövehkeitä on isän tytön kasvukertomus yhtäältä, toisaalta tarina menetyksen tuomasta murheesta. Isän kuolemaa voi surra, se on selkeä päätepiste. Mutta jos läheinen vain katoaa - tässä tapauksessa Veli - silloinhan sitä vaan jää odottamaan: paluuta, ihmeellistä ilmestymistä. Kyllä se viimeistään isän hautajaisiin tulee. Kun äitikin asuu Espanjassa (särkikö Veljen katoaminen avioliiton?), ovat ihmissuhteet hujan hajan. Rakkaudelle ei ole tilaa tässä menetysten maailmassa, ei kai liioin uskallustakaan, tarjokkaita kylläkin. Soili Pohjalainen kirjoittaa ihanaa, tiivistä lausetta ja soljuvaa sanaa. On ilo lukea. Itse vieroksun ällötykseen asti v-pilkutusta, mutta se on erään aikakauden tyypillinen välimerkki, joten kestin urheasti. Käyttövehkeitä antaa nimenä odottaa huumoria. Ehkä se pilke siellä jossain rivien välissä vilahti, joskin päällimmäiseksi jäi nuoren naisen raivoisa tilitys ja muistelu vakavan elämänmuutoksen väistämättömyydessä. Vapaus häämöttää jo!

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa, Tammi 1987, suomennos Helena Anhava, alkuperäisteos ilmestyi 1923 nimellä Le Diable au corps
Nuoruus on koettelevaa aikaa myös Raymond Radiguetin klassikossa, joka kohautti Pariisi piirejä ilmestyessään. Kirjailija kirjoitti sen ollessaan vain 17-vuotias. Siihen nähden kirjaa pidettiin röyhkeänä ja uskaliaana, jopa moraalittomana. Teos maalailee kuusitoistavuotiaan pojan ja yhdeksäntoistavuotiaan, vihityn naisen, rakkaussuhteen. Teoksessa häiritsee se, että kolmen vuoden ikäeroa pidetään suurena, jopa päähenkilötkin ajattelevat niin. "Marthe selittää minulle, miksi hän piti itseään liian vanhana. Viidentoista vuoden kuluttua minun elämäni olisi vasta alkamallaan, minua rakastaisivat samanikäiset naiset kuin hän nyt." Arvosteluissa kirjaa sanotaan kauniiksi, pieneksi taideteokseksi. Kirja kestää aikaa melko hyvin. Kuvaus nuoren, kypsymättömän ja selkeästi narsistisen pojan halusta hallita rakkauttaan ja rakastettuaan on ajoittain raastava ja jopa hämmentävä. Kirjassa nousee vaivihkaa esiin myös naisen asema tuohon aikaan, esine, toinen, alistettu, muokattavissa ja silti petollinen ja arvaamaton. Myös rakkaussuhteen seuraus, raskaus, lapsi järkyttää nuoren miehen tunteita. Kaikessa hurmiossaankin hän ymmärtää olevansa isäksi kypsymätön, lapsi itsekin. Lopussa kaunotar kuolee - luultavasti influenssaan - ja nuorukainen itkee isänsä olkaa vasten äidin katsoessa huolestuneena vierestä. Niinpä niin, lapsihan se suuri rakastaja pohjimmiltaan onkin. Kirjailija kuoli lavantautiin joulukuussa 1923, joitakin kuukausia kirjan ilmestymisen jälkeen vain 20-vuotiaana.

Kuvassa Jaavan juoksujalkainen noutopöydän ääressä. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Kohdusta käsin katsottuna maailma on ylösalaisin, vai kuinka Joona Linna?

Päätin näin päivän päätteksi ottaa käsittelyyn pari suosittua uutuuskirjaa, joiden tekijöillä on vankkumaton ihailijakaartinsa. Kumpainenkin teos on Helsingin kaupunkirjastossa luokiteltu jännitys-genreen. Minusta ensimmäinen kuuluu kyllä peruskaunoon, mutta enpä ryhdy asiantuntijoiden kanssa kisaamaan - varsinkin kun olen ollut kirjastotätiydestä eläkkeellä jo yli viisi kuukautta.

Ian McEwanin Pähkinänkuori (Otava 2016, käännös Juhani Lindholm) ei siis ole mielestäni jännitysromaani, vaikka siinä kehitelläänkin murhaa ja peitellään sitä. Se on kohdussa kasvavan jälkeläisen sivullisesta ja silti aina läsnäolevasta näkökulmasta filosofoitu muutaman päivän jakso äidin ja hänen rakastajansa elämästä. Rakastajan, joka on isän veli. Setä Claude ja äiti Trudy suunnittelevat isän päästämistä päiviltä myrkyttämällä ja onnistuvatkin siinä, jääden tosin kiinni lopussa. Pako ei onnistu, koska kommentaattorin ääni purkautuu ihmisten ilmoille juuri, kun karkumatka olisi käsillä. "Uskollinen nuorani, pelastusköysi joka ei onnistunut tappamaan minua, heittää äkisti henkensä kuten määrä olikin. Minä hengitän itse. Herkullista. Tässä neuvoni vastasyntyneille: älkää itkekö, katselkaa ympärillenne, maistelkaa ilmaa." Ian McEwan on lahjakas kirjailija, jolla on monia yhteiskunnallisia ja yksilöllisia ajatuksia herätteleviä teoksia. Pähkinänkuori on mielestäni täydellinen. Napakkaan kiteytetty, hienoa kieltä, huumoria, joka sivaltelee vakavia kysymyksiä. 200 sivua, joita ei malta käsistään päästää. Ja kiitos hienosta suomennoksesta huolellisine kieliasuineen.
https://otava.fi/kirjat/9789511310358/#.WTQW12RJY6g

Sitten on Joona Linna -niminen jepari, joka lusii Kumlassa virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta napsahtanutta kakkua. Ja ilman muuta vaarallisten vankien osastolla. Pian Joona kuitenkin kutsutaan auttamaan terroriaalloksi oletetun kostoretken selvittämisessä. Uskoisin että valtaosa nimimerkki Lars Keplerin Joona Linna -sarjan faneista nauttii Kaniininmetsästäjästä (Tammi 2017, käännös Kari Koski). Jännitystä piisaa: eniten jännitin sitä, kuinka juoni pysyy koossa loppuun saakka. Niin paljon on harhapolkuja ja juonen kannalta joutavia rönsyjä. Syyllinen on helppo arvata hyvissä ajoin ennen loppuneljännestä. Kirjan nimi viittaa erään luksuskoulun kerhorakennukseen ja murhasarjan hengennostattajana on (enpä sano mitään Dame Agathasta) englantilainen kaniloru: "Ten little rabbits, all dressed in white, Tried to go to Heaven..." Kirja on mukaansatempaava ja koukuttavakin, mutta siinä on mielestäni aivan liikaa väkivaltaa, erityisesti väkivaltaista seksiä, jopa laskelmallisuuteen asti. Pistää miettimään, myisikö kirja hyvin, jos siitä olisi karsittu pornokiemurat pois? Väkivaltaseksissä kierimistä on muuten nykyään muissakin ruotsalaisdekkareissa. Mistähän se johtuu? No, ymmärrän kyllä ettei Pukki Paratiisissa -meininki ja Ralle och Palle -kirmailut enää hetkauta ketään. (Oli se toista 1970-luvulla!) Joona Linna on melkein uskottava henkilö, mutta muut hahmot jäävät aika ontoiksi. Herää myös kysymys, kuinka kauan jaksamme innostua näistä omia teitään kulkevista, väärinymmärretyistä poliiseista, joille laki ei ole niinkuin sitä luetaan? Varmaan iäti, sillä heihin on mukava samaistua arjen armaudessa.
http://www.kirja.fi/kirja/lars-kepler/kaniininmetsastaja/9789513183363/

Lukeminen avaa silmät ja kehittää mieltä. Se rentouttaa ja auttaa löytämään uusia ja ihmeellisiä polkuja. Ja jos näköä haittaa, voi kuunnella. Kaikkea löydät suomalaisesta kirjastosta, joka on maailman paras! Aloita vaikka täältä: www.helmet.fi

Kaniinin kuva kirjasta Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Pullaa vaiko piirakkaa - Neuvontakokit opastaa

Tassut taikinaan ja huolet hurmalaan!
Aloitin leipomisen joskus teini-iässä, olin sitä ennen pikemminkin kokki kuin leipuri, eivätkä ensimmäiset leipomukset ihan menneet Strömsöön malliin. Oli sämpylöitä, joilla olisi voinut hyvinkin särkeä muutaman näyteikkunan. Oli lätsähtäneitä kakkuja, koska munien ja sokerien vatkaaminen kovaksi vaahdoksi... No, aina ei motivaatio riittänyt. Perinteisen pullan jätin nuorempana suosiolla äidin leivottavaksi, kun omista tuli kuivia hiivan makuisia ruppanoita. Tärkeintä oli kuitenkin asenne: periksi ei anneta. Ja niinpä sitten ajan oloon asiat ryhtyivät luonnistumaan, taikinat kohoamaan ja maut asettumaan kohdalleen.

Olin jo yhden lapsen äiti ja loistavan Kotiruoka-keittokirjan omistaja, kun hankin Veijo Vanamon ja Jaakko Kolmosen kirjan Leivotaan yhdessä (Neuvontakokit, SKK 1977). Sitä olenkin uutterasti käyttänyt viimeiset neljäkymmentä vuotta. Nopea marjapiirakka syntyy kesäisin harva se viikko ja pullataikinan ohjeella onnistuin sitten vihdoinkin. Olen sitä mieltä, että riittävä määrä voita ja sokeria on pullataikinan a&o. Ei siis mitään kevytpullaa kannata vaivata. Samaa koskee muuten tiikerikakkua, jonka mainion ohjeen nappasin Keittotaidon kultaisesta kirjasta (Bonnier 1962), joka tuli perintönä serkkupojalta.

Nopea marjapiirakka 
Neuvontakokkien tapaan

2 munaa
2 dl sokeria
2 dl kermaa tai kermamaitoa
1 dl voisulaa
4 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta

Sekoita munat ja sokeri, kaada joukkoon kerma ja voisula, lisää vehnä-leivinjauheseos ja sekoita taikinaa mahdollisimman vähän. Levitä taikina pellille leivinpaperille. Ripottele päälle litran verran marjoja tai raparperia ja paista 200 asteisessa uunissa 25 minuuttia. Olen tehnyt taikinasta muunnelman, jossa on 1 dl grahamjauhoja ja 3 dl vehnäjauhoja sekä 1 dl tummaa ruokosokeria ja 1 dl hienoa sokeria. Tulee hyvä, muhkea maku. Jos pidät vaniljan mausta, voit lisätä mielesi mukaan vaniljasokeria jauhoseokseen. Raparperit olen mehustanut ruokosokerissa tunnin verran ennen paistoa. Kuten kuvista näkee, Neuvontakokkien kirjasssa on toimivien ohjeiden lisäksi nostalgisia mainoksia 1970-luvulta, kirja lienee kustannettu mainostuloilla...

Tiikerikakku 
Keittotaidon kultaisen kirjan mukaan

125 g voita t. margariinia
2 1/4 dl sirotesokeria
2 munankeltuaista
2 munanvalkuaista
1 1/2 tl vaniljasokeria
3 dl (150 g) vehnäjauhoja
1 1/2 tl leivinjauhetta
3/4 dl maitoa
1 1/2 rkl kaakaota

Vatkaa voi ja sokeri kuohkeaksi ja lisää seokseen keltuaiset ja vaniljasokeri. Sekoita leivinjauhe vehnäjauhoihin ja lisää jauhot taikinaan vuorotellen maidon kanssa, Vaahdota valkuaiset ja sekoita varovasti taikinaan. Sekoita kolmannekseen taikinasta kaakao. Jauhota keskikokoinen vuoka ja lisää taikina kerroksittain vaaleaa, tummaa, vaaleaa. Paista n. 45 min. 175-asteisessa uunissa. Olen yleensä paistanut kakkua tupla-annoksen eli isossa vuoassa.
Kakkukuva on äitini Hyvän ruoan keittiön Rumford-vihkosesta.

Hyvän ruoan keittiö
on peräisin 1950-luvun loppupuolelta.

Äiti on luultavasti tilannut sen Uusi nainen -lehdessä olevalla kupongilla. Julkaisijasta ja jakelijasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta tarjonnasta päätellen ainakin Paasivaaralla oli sormensa resepteissä. Jotkut varmaan muistavat aikansa tutun rallatuksen: "Ennen pantiin mirri multaan, nyt se pannaan Suvikultaan." Elintarvikeskandaaleja on ollut maailman sivu, muistelen että 1950-luvun lopulla oli hiirilavantautiakin, jonka epäiltiin levinneen irtomaidosta. Nämä ikävyydet eivät himmennä pienen kansion sisällön arvoa. Tuoreimmat reseptivihkoset ovat kuusikymmenluvun lopulta, mahdollisesti minun lisäämiäni.  Muovitettujen kansien sisäpuolelta löytyvät kätevästi tavallisimmat talousmitat, myös englantilaiset ja amerikkalaiset. Samoin leipomuksiin sopivat paistoasteikot avautuvat yhdellä vilkaisulla.

                                                                                  

Sieni-vihannespiirakka
Vihannesvakan tapaan

4 dl vehnäjauhoja
200 g Kultanauhaa (margariini)
1/2 tl etikkaa
5 rkl kylmää vettä

1 dl riisiä
1 pieni sipuli
3 dl sieniä
1 muna

Sekoitetaan taikina ja kaaviloidaan suorakaiteen muotoiseksi, noin 1/2 cm:n paksuiseksi ja jaetaan kahtia. Toiselle levyistä levitetään täyte: riisi keitetään, sipuli kuoritaan ja hienonnetaan, sienet ruskistetaan yhdessä sipulin kanssa. Riisi, sienet ja sipuli sekoitetaan hienonnetun munan kanssa ja maustetaan suolalla ja valkopippurilla. Toinen taikinalevy laitetaan täytteen päälle ja reunat nipistellään yhteen. Piirakka voidellaan munalla ja paistetaan hyvässä uuninlämmössä noin 20-30 minuuttia. En ole tätä reseptiä kokeillut, mutta olettaisin että taikinan rasva nypitään jauhoihin, jonka jälkeen etikka ja vesi lisätään ja homma sekoitetaan taikinaksi.

Hyvä ruoka ja yhdessä ateriointi edistävät rauhaa ja yhteisymmärrystä, siinä on toivoa. Tänään on Euroopan surun päivä. Ajatukseni ovat Lontoon terrori-iskun uhrien ja omaisten luona. Voi meitä ihmisiä.

Voro vei perennan kuin halla kukkasen kauniin

Ja niin saapui Suomenlinnaankin kevät, tuo puutarhaan hurahtaneen kansan toiviovuodenaika. Yltiöpäisimmät aloittivat puutarhapuuhat hädin tuskin joulukuisesta pimeydestä selvinneinä istutellen siemeniä maitopurkkeihin ikkunalaudoille. Ja nyt alkaa olla aika istuttaa hennot taimet avaran taivaan alle, ehkä vielä hetkeksi harsolla hellästi peitellen. On möyhennetty ja lannoitettu, kasteltu ja kompostia kuopsutettu. Elokuussa saadaan muhkea sato! Sitähän lupailee myös Kristiina K:n 4.4.63 kirjoittama muistovärssy...

Viaporin viljelijöiden istutushurmiota synkentää konnanmuotoinen pilvi. Kasvimaille on yön turvin hiippaillut kutsumaton kuoma: petollinen perennavaras. Tämä kaunainen kauneudenriistäjä kuokkii matkaansa upeimmat ja monesti harvinaisimmat perennat. Jokavuotiset ilontuottajat, jotka ovat kulkeneet perheissä jopa sukupolvia. Olemme päätelleet, että kyseinen voro käy kesäaikaan "tarkistamassa tiluksensa" ja merkitsee tai kuvaa kännykällään meidän pyyteettömän hortonomiamme tulokset voidakseen sitten keväällä käydä "korjaamassa satoa". Mitä röyhkeyttä! Ihmetellä sopii, mihin tarkoitukseen nämä hänen vohkimansa kasvit menevät: omalle kasvimaalle Pohjois-Savoon tai mökille jossain Uudellamaalla, kenties. Vai myykö hän niitä ja tienaa pari euroa? Aika kova rahapula. Toisaalta on aina epävarmaa, menestyykö linnoituksen äärioloihin sopeutunut monivuotinen kasvi täysin erilaisiin olosuhteisiin vai kuolla kupsahtaako se pelkästä koti-ikävästä. Mitä hukkaan heitettyä rakkautta. Toistaiseksi olemme aika voimattomina huokailleet asiaa. Jospa muodostaisimme Linnoituksen Lapiovartion vastaisuuden varalle? Vaatii hiukan järjestelyä, mutta olemmehan Suomenlinna - tuo yhdistysten ja FB-ryhmien luvattu saari!

Varkaat ovat vakioharmeja myös mantereen puolella -  helsinkiläispalstoilla ja siirtolapuutarhoissa. Tuttavat kertovat mummeleista, jotka säännöllisesti käyvät putsaamassa marjat pensaista, on oikein jakkarat ja sangot mukana. Ei siis mitään satunnaiseen herukan himoon poimimista. Joskus on ryöstetty kokonainen uusien perunoiden sato ja tillit kaupan päälle! Tähän ei ihan myyrätkään pysty, pupujusseista ja linnuista puhumattakaan. Katso ihmistä, katso.

No, sallittakoon pieni peruutus. Myyrätkin ovat kyllä aikamoisia riesoja, mutta se on ikäänkuin luonnon laki. Joten antanemme pitkin hampain niille anteeksi... Muistelen, että reilut kymmenen vuotta sitten Suokissa oli valtavasti myyriä, kasvimaan kevätmyllerrys oli niiden toimesta suoritettu ja tulppaanit viety myyrävarastoihin maan alle. Kesällä nämä ryökäleet lisääntyivät solkenaan ja syötyään kaiken maanalaisen perunoineen ja porkkanoineen siirtyivät maan päälle ja napsivat maan pinnalta tillit - kuin veitsellä leikaten. Eihän sitä olisi uskonut ellei palstanaapuri olisi yllättänyt myyrää itse teosta.

Voi näitä viljelijän vitsauksia. Tänä vuonna on ollut poikkeuksellinen talvi ja vielä oudompi kevät ja nyt kesä antaa odottaa. Mutta mehän emme menetä tulevaisuuden uskoamme: sadonkorjuussa kiitos seisoo.

Kuvassa vasemmalla ylinnä juhannusruusu. Kumma kyllä se ei ole kelvannut perennavorolle. Johtuneeko piikikkäästä olemuksesta?Oikealla keskellä idän unikko, jollainen katosi kasvimaaltani viime vuoden toukokuussa. Vain lapion jäljet jäivät... Kuvat WSOY:n kirjoista Puutarhan puut ja pensaat värikuvina (1961) ja Puutarhakasveja värikuvina (1957).