Palat pinossa kaamosrikokseen Pettersson!

Eilen alkoivat koulut. Onneksi ei tarvinnut mennä. Tutkailin Facebook-postauksia ja totta tosiaan: ajat ovat muuttuneet, Bob D. Nykyään ollaan hellin tuntein ja rakkautta täynnä ekana koulupäivänä. Ainakin minun kohdallani oli ennen vanhaan, silloin viiskyt-kuuskytluvulla toisin. Kouluun mentiin kun oli pakko ja kansalaisoikeus. Helmivelliä, makaroonivelliä, ruisvelliä, velliä. Kolmiojuusto!

Keskellä olen

Tuli kuitenkin suoriuduttua siitä, ajoittain erittäin pitkin hampain. Ja joku taisi kiusatakin alkumetreillä, olisiko ollut Pirkko L. Ei mitään sellaisia kauheuksia kuin nykyään, mutta pelottavaa kuitenkin. Muistaakseni äitini lopetti kurmottamisen lyhyeen opettajan myötävaikutukselta.

Olen tehnyt mainion dekkarilöydön. 

Jollei se nyt aivan iloisemmasta päästä ole, niin keskitasoa korkeammalta kuitenkin. Kirjailijan nimi on Lars Pettersson. Hän on luonut veret seisauttavia tilanteita hengityksen pysäyttäviin maisemiin Koutokeinoon (suomeksi Kautokeino). Sankareina puolisaamelainen juristi Anna ja hänen erakoituva poromiesserkkunsa Nils Mattis, sivuhenkilöinä melkein entinen poliisi ja kilpahiihtäjä Kristiansen ja Annan saamelaisen äitivainaan perhe täteineen, setineen, serkkuineen. Petterssonilta on nyt julkaistu suomeksi kolme Koutokeino-kirjaa: Koutokeino kylmä kosto (suom. Sanna Korpela 2014), Verijäljet lumessa (suom. Salla Korpela 2015) ja Kaamosmurhat (suom. Jänis Louhivuori 2017). Kaikki kolme Minervan Crime Clubilta.

Koutokeino-sarja on tervetullut herkku skandidekkarien jengiin. Mennään syvälle tunturiin ja aidosti, jopa röyhkeästi. Ollaan henkeen ja vereen paikallisten asukkaiden puolella ja kuvataan säälimättömästi heidän työtään ja selvitytymistaisteluaan. Kun tällainen etelän ihminen on tiedostamattaankin taipuvainen romantisoimaan ja mytologisoimaan saamelaiset ja kaiken, mikä tuntureilla elää, niin Pettersson siivoaa suomut silmiltä. Hänellä on perin yhteiskunnallinen ote. Kyytiä saavat niin hyysäilevät poliitikot kuin paikalliset, korruptoituneet päättäjät, jotka käyttävät ikiaikaista valta-asemaansa siekailematta hyväkseen.

Pallakselta 1972 postitettu kortti

Eteläruotsalaisen rusketuksen alla (ja miksei suomalaisenkin) ajattelee usein, että Lappi on lintukoto, jota eivät nykypäivän murheet kosketa. Mutta kuinka ollakaan...

Suomeakin ravistellut pakolaiskriisi konkretisoituu raskaasti Kaamosmurhissa. Ja kun poliisin voimavaroista säästetään, näkyy se juuri syrjäseuduilla, joissa porovarkaudet ja oudot vahingonteot rehottavat. Päähenkilö Anna Magnusson on vielä ensimmäisessä kirjassa töissä syyttäjänä Tukholmassa. Sittemmin hän ottaa huolehtiakseen äitinsä ja lopulta myös isovanhempiensa poroista sukunsa siidassa ja muuttaa Koutokeinoon. Kuten kaikkialla, myös täällä vellovat ennakkoluulot ja vanhoja kaunoja pidetään hengissä sukujen voimin. Helppoa ei ole. Mutta luonto palkitsee. Rikokset ovat samoja Kuotokeinossa kuin muuallakin maailmassa. Murhia, varkauksia, raiskauksia. On halki-poikki-pinoon-paloittelijaa, tuhopolttajaa ja Afganistanin sodassa henkisesti vaurioitunutta tarkkampujaa. Ja lempi leiskuu myös Venäjän rajan yli. Petterssonia lukiessaan oppii aivan uuden näkökulman pohjoiseen. Samalla voi tarkistaa myös terminologiansa ja kansanpukutietoutensa.
http://www.minervakustannus.fi/kirjailijat/index.php?selaa=p&kirjailija=726

Itse olin nuorena ja nättinä joutua poromiehen rouvaksi Pallakselle, kun Arvi tuli puhemiehenä

Aino taitaa olla kameran takana

tarjoamaan veljen- tai siskonpoikaansa (Arvi kuvassa lapinpuvussa ja sulhaskandidaatti hänestä oikealla, minun vieressäni). Olimme ystäväni Ainon ja hänen sisarensa porukan kanssa kevättalven hiihtoreissulla Pallaksella 1972 ja asuimme Rantakokon majalla kimppamajoituksessa. Kuuntelimme Kaisa Korhosta - Työstä ja taistelusta on syntyvä solidaarisuus - ihailimme upeita revontulia ja olimme eksyä tunturiin. En ihan tarkkaan muista, miksi ja missä Arvi veljenpoikineen oli meidät vaimoainekseksi havainnut, mutta olimmehan Ainon kanssa ihan vapaita vaikka poromiehen morsmaikuiksi! Toisin kuitenkin kävi. Oliko ratkaisu huono? Enpä taida lähteä jossittelemaan, niin erikoisia miesvalintoja olen sen Lapin-reissun jälkeen tehnyt.

"On siinä samaa näköä", 
tuumi Patagonian-Mara, 
kun kaimaansa Marttiin aavikolla törmäsi.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951