Kaksi aikakautta, kaksi särkynyttä sielua - Jälleenrakennus ja Hajaannus koskettavat

Lauantaina rymisteli linnoitukseen ukkonen - pitkästä aikaa. Onhan noita nähty, vaan ovat olleet perin vaisuja Suokin korkeudella. Nyt oli pojassa puhtia. Puut heittäytyivät vaakatasoon ja halkeilivat mahtipontisen syöksyvirtauksen kourissa. Salamoi niin että silmät sihisivät... On se hienoa asua paksujen kiviseinien suojassa, kun ulkona luonto on jylhä ja rajumyrskyt pauhaa. Muistan eräänkin elokuisen myräkän, kun salama sihtasi suoraan kassumme katolla törröttävään telemastoon. Siinä keittiönpöytä hypähti ja vinkkulasit läikkyivät. "Taisi osua johonkin likelle", tuumasi emäntä. Vasta seuraavana päivänä selvisi että muutaman metrin päähän katolle. Toisen rapun sähköt menivät.

Tuli sateen ropistessa luettua oman maan lahjakkuuksien tuotantoa: Jenni Linturin Jälleenrakennus ja Markku Rönkön Hajaannus. Molemmat kertovat omanlaisensa tarinan mielen särkymisestä, ihmisistä sen liepeillä, sen sisällä. Heti sodan tauottua ja melkein eilen.

Linturin kansi: Tuomo Parikka, Rönkön kansikuva: Getty Images

Jenni Linturi: Jälleenrakennus, Teos 2017

Linturi kiteyttää tunteet timantiksi. Ja runollisiksi kappaleiksi. Hän ei puhuttele, hän ravistelee. Tämä kirja, Jälleenrakennus on niin surullinen, että kouraisee. Kirjan kohtaloissa palataan Malmille, josta edellinen kirja kertoi, mutta nyt ollaan laskeutumassa rauhan aikaan. Kaksospojat Olavi ja Kalevi ovat palanneet sodasta. Kaunaiset sisarukset - poikien äiti, näyttelijä Ingeborg ja täti Lettu (Elisabeth) - yrittävät hallita perheen elämää kumpikin tyylillään. Keskinäisen katkeruuden syykin selviää kirjan mittaan: poikien isä Oiva. Hän kuoli sodan aikana muttei sodassa - luodista, vaan ei vihollisen. "Oli vain yksi asia, jota Lettu ei antaisi Ingeborgille koskaan anteeksi. Sitä, että hän oli syntynyt. Sillä tottahan se oli, että ilman Ingeborgia Oiva olisi jäänyt Letulle. Ja silloin Oiva olisi ollut vielä elossa. Ja Lettu tietenkin." 

Sota rikkoi Kalevin. Lettu päätti että Kalevi kuuluu mielisairaalaan ja niin hänet vietiin Lapinlahteen paranemaan. Lettu kertoi myös kuulleensa torikauppiaalta että mielisairaus voi johtua siitä, että lapsi on saanut alkunsa intohimosta, passioonista. Toki opettajaihminen tiesi sen

Hietsu 1947 Finna / Kannisto V.

olevan höpönlöpöä, mutta vallanhuumassaan halusi asialla sisartaan kiusata. Letun häpeän ja Ingeborgin lepsuilun takia Kalevi käy Lapinlahdessa läpi koko "modernin mielisairaanhoidon", eikä loppu ole onnellinen. Linturi kuvaa riipaisevasti Kalevin ajatuksia ja olemassaoloa, sivullisuutta, harhaisia hetkiä ja takautumia sotatantereelta. Kalevilta viedään sairaalassa se, mikä hänet olisi voinut parantaa, kynä ja paperi. Sillä Kalevi on taiteellisesti lahjakas, mutta taiteellisuus on heikkoutta, sehän jo sodassa hänelle opetettiin. "Kalevi nousi istumaan. Huopa valahti paljaalta iholta, kutitti. Vatsaa kouraisi. Nälkä. Se oli ensimmäinen tunne, joka tuntui tutulta. Apuhoitajan mukaan Kalevi oli väärässä siinä ja kaikissa muissakin tunteissa. Papereissa luki, että hän oli harhainen. Eikä ylimääräistä ruokaa ollut, ei edes terveelle. Ja Kalevi ei ollut terve, se hänelle oli tullut selväksi."Onko kirjassa muita sympaattisia henkilöitä kuin Kalevi ja hänen kohtalotoverinsa mielisairaalassa? Sodanjälkeisessä kaaoksessa kohtaa evakkoihin liittyviä ennakkoluuloja, oman reviirin menetyksen pelkoja ja hulluuteen liittyvää häpeää. Ja raadollisen kaiken keskellä yksin olevan, sodan järkyttämän ihmisen.

"Närhi lehahti lentoon läheisestä puskasta, nousi kohti palelevaa taivasta. Ingeborg naurahti sen menolle. Lettu käski hänen vaieta, ajatella Euroopan tilaa, Nürnbergissä käytävää oikeutta, isänmaan raskaita rauhanehtoja. Ilosta ei ehkä saanut sakkoja, mutta moraalitonta se oli. Se oli varma asia.

- Mitä muutkin ajattelisivat, jos näkisivät sinut nyt.

- Eihän täällä ole ketään.

- Minä olen. "

http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2016-syksy/j%C3%A4lleenrakennus.html

Lapinlahden sairaala 1940-luvulla Finna / Eino Heinonen

Markku Rönkkö: Hajaannus, Like 2016

Luettuani Hajaannuksen ihmettelin, miksi se oli päätynyt Akateemisen ale-kaukaloon. Näin hieno kirja. Ajallemme ominaisen pinnallisuuden pureva kritiikki. Nautittavaa kieltä, jota on ilo lukea. Vinosti kaartuvaa huumoria, joka pistää hörähtelemään jopa vakavissa paikoissa. Sillä vakavasta asiasta on kyse. Ihmisen hauraudesta ja haavoittuvuudesta, kateudesta ja pakenemisesta. Hajaannus on tarina Kirrestä, joka ankeasta lapsuudestaan huolimatta yltää yhä ylemmäs tutkijapiirien feministihisseissä. Hajaannus on Kirren ja Jalin rakkaustarina ja kertomus menestyneistä ihmisistä, paremmista piireistä. Heillähän on kotiapulainen! 

Rönkkö esittelee meille romaanihenkilönsä taitavasti, ja varsinkin Kirren tulee lihaksi ja vereksi. Samoin hänen suhteensa Elinaan, ystävään, josta tulikin petturi. Ystävään, jonka petos vanhojen lastenvideoiden myötavaikutuksella laukaisee psykoosin. Syvälle säilötyt muistot pulpahtavat pintaan. Hyväksikäyttöä on ollut ennenkin. Sillä hyväksikäytetty Kirre on nytkin, puolisonsa ja ystävänsä pettämänä. Mutta Elina onkin täydellinen - toisin kuin Kirre. "Me vanhenemme, Elina ei. Hän ei saa selkäläskejä. Hänellä ei ole toisen päivän tukkaa. Hänen ei tarvitse syödä ruoansulatusta edistäviä suolistobakteereja. Hänen perseensä ei laskeudu, laahaa, hupene, kuihdu. Se säilyttää kaaret, jotka saavat miehet huokailemaan ja hakemaan talouspaperia." 

Rönkkö rakastaa naisiaan, mutta kuinka on miesten laita? Aika kuivakiskoisia, narsistisia, pinnallisia ja keskenkasvuisia ovat. Paljon on Jalilla kirjasivistystä, mutta sydämen sivistys on jäänyt heikommalle koulutukselle. 

Hän on korkeassa 

Yliopisto-opiskelijoiden keskustelupiiri 1931 Finna / Pietinen

asemassa olevien vanhempien vesa, joka on saanut kaiken. Mutta hänkin joutuu loppujen lopuksi punnitsemaan tosielämän osaamisensa, kun Kirre sairastuu ja lapsesta on huolehdittava. Ja samaan putkeen romahtavat täydellisen Elinan kulissit. "Soitan myös Jerelle muka tietämättömänä heidän tilanteestaan. .. -Daami pukkaa mitskun ulos toukokuussa, hän kertoo koreilemattomaan tapaan tulevasta lapsestaan ja sanoo Elinankin heilutelleen peittoa eri puolilla Turkua. Ylipäätään hän pitää pariliiton uskollisuutta vanhanaikaisena ja pitkässä juoksussa ohimenevänä ilmiönä." Rönkkö paljastaa henkilöiden raadollisuuden ironiallaan. Hänen tarkalta ilmaisultaan eivät säästy ovelimmatkaan kauppamiehet. Loppua kohden mennään kuin trillerissä, joten jos vielä olisin kirjastotäti, miettisin mihin genreen kirjan lopulta pukkaisin. Loppuratkaisu on oivallinen! Lukekaa. Mutta varoitus: teos sisältää akateemista sanastoa. Aika hyvin veivattuna, kylläkin. Ja kosto, kosto on aina suloinen. Se saattaa jopa parantaa paremmin kuin aika. http://like.fi/kirjat/hajaannus/

"Yöllä kuukin on kuumempi ja tipu maukkaimmillaan", runoili Genetta, frendien kesken Kinsti, kun mutsi päiväunilta yllätti. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951