Paperinmakuista kritiikkiä, sanoisi Oldcastlen Raakkiryhmä itsenäisyyspäivän jälkipuinnista. Olisit nähnyt sen letkajenkan!

Ja niin on taas yksi itsenäisyyspäivä kierrätetty koko median laajudelta. Asuja on taivasteltu. Professionaalit tyylitarkkailijat ovat antaneet tuomionsa: "Kun koodissa sanotaan että iltapuku niin se on sitten iltapuku. Ei siinä sovi mennä sooloilemaan. Nyt eräät menivät kyllä yli."

Letkajenkkaa kahvoista kiinni pitäen.
Onkohan tässä ylilyönnin makua?
Kuva: Kalle Kultala 1964, Valokuvataiteen museo

Tällaista se on suu-viivana-Suomessa. Kovan tuomion sai tällä kertaa sanomalehtiasu. Mikä vika paperissa? Sankarillisten sotiemme aikana useimmat vielä sankarillisemmat naiset astelivat Helsingin katuja paperikengissä. Ei silloin naapurin muotisalongin rouva paheksunut palstoilla. Jokainen voi tietenkin olla oman elämänsä Teemu Muurimäki ja suunnitella sanomalehdistä paljon tyylikkäämmän asun kuin Linnassa bongattu. Eräs taho muuten epäili ihan vakavissaan, josko sanomalehtileninki edes täyttää kestävän kehityksen periaatteet eli - onkohan se enää käytettävissä ensi vuoden bileissä. Liekö palanut kesämökin kamiinassa?

Vasemmalla paperikengät Vesilahden kotiseutumuseosta,
oikealla Jyrki Lyytikän kuva sanomalehtileningistä.
Olisiko asu ollut "tyylikkäämpi", jos sitä olisivat täydentäneet paperiset balleriinat?

Paperista on kirjatkin tehty. Tai ainakin osa. Jotkuthan ovat silkkaa eetä. Monet lisäainetietoiset kyllä kavahtavat kaikkea ravintoa, jossa vilahtaa ee-koodi, joten olkaapa tarkkana siellä jouluhumussa.

Seuraavassa pari mieleistäni joulukirjasuositusta, jotka voisivat sopia jopa lahjapakettiin.

Lapsonen sytyttää tähtisadetikkua luonnonkuuseen iloisella 60-luvulla.
Ei taitaisi täyttää turvavaatimuksia tänään. Ei ole suojalaseja, ei.
Kuva Finna

Todellisena joululöytönä pidän skottilaisen Stuart MacBriden dekkaria Tappava pimeys, suomentanut Virpi Kuusela, kustantaja HarperCollinsNordic 2018. Saa kaupasta ja kirjastosta.

Oldcastlen poliisin Raakkiryhmään kootaan urallaan töpeksineet poliisit. Siihen sysätään myös Callum MacGregor, otettuaan raskaana olevan rikospaikkatutkija-morsiamensa mokat niskoilleen. Raakkiryhmälle ujutetaan kaikki paikallaan jumittavat, hyödyttömiksi luokitellut tapaukset. Kuten vaikkapa muumioituneet vainajat. Aika pian havaitaan, etteivät muumiot suinkaan ole

Muumio British Museum / Wikipedia

esihistoriallisia, vaan ihan tätä päivää. Ja niin on ryhmä joutunut keskelle sarjamurhaajajahtia, joka kietoo silmukkaansa yllättäviin solmuihin. Callum MacGregor on koukuttava uusi sankarihahmo MacBriden kuvastossa. Jos olet jo tutustunut Logan MacRaeen, ei kannata aikailla tämän tuttavuuden kyytiin loikkamisessa. Kirja pitää otteessaan jopa riippuvuuteen asti ja loppuratkaisu on juuri niin hämmentävän riemastuttava kuin hyvältä dekkarilta odottaa sopiikin. Kirjassa on yli 660 sivua, joten se sopii oivallisesti joulunajan lukuherkuksi. Stuart MacBriden dekkarit istuvat pimeisiin talven öihin tunnelmaltaankin, synkkyys on käsin kosketeltavaa, mutta jossain harmauden seassa saattaa nähdä valon pilkahduksia. Jotain suomalaisen sukua niissä myös on: sankarit lipsahtavat melko vaivattomasti itsesäälin hetteikköihin. Siitä vaan samaistumaan! https://www.adlibris.com/fi/kirja/tappava-pimeys-9789150936407

Kun kaipaat sotaromantiikkaa ja jännitystä somasti paketissa, on Kate Quinnin Koodinimi Alice kelpo kirja, kustantaja HarperCollinsNordic, suomennos Päivi Paju 2018.

Kirjassa eletään kahdella aikatasolla, ensimmäisessä maailmansodassa ja ajassa heti toisen maailmansodan jälkeen. 1947 päähenkilö ja kertoja Charlie St. Clair on raskaana vailla miestä. Hänen vanhemmillaan on hänen varalleen "suunnitelma", jonka kohdemaa on Sveitsi. Lontoossa Charlie pakenee vanhempiaan ja lähtee jäljittämään lapsuustoveriaan Rosea, joka katosi Ranskassa miehityksen aikana. Jäljet johtavat Eve Gardinerin kotiovelle, josta alkaa kahden eri-ikäisen ja täysin erilaisista maailmoista olevien naisten matka pimeyden alkulähteille, vakoilun ja petoksen varjoihin, taisteluhautoihin ja vankiloihin. Ikäviä ihmisiä metsästetään, paha saa palkkansa, eikä ritarillisuuttakaan puutu. Romantiikasta ja rakkaudesta puhumattakaan. Sopiiko näistä sodista kirjoittaa viihdyttävästi? Koodinimi Alicessa oli paljon historiaa, eikä se kaihda rujoja asioita, joten ihan silkkaa viihdekirjallisuutta se ei mielestäni ole. Parhaiten varmistut asiasta lukemalla itse.
https://www.adlibris.com/fi/kirja/koodinimi-alice-9789150936544

Blue Moon ei itsestään paljon meteliä pidä. Löysin sen taas, kun aloin kaivata jotain uutta Stephen Boothilta.
Umpikuja, suomennos Raimo Salokangas, on tuorein Ben Cooper -dekkari ja parasta a-ryhmää. (Edellinen B.C. oli tylsähkö, sillä tätä nyt hehkutan.)

Mac Kelseyn rehurekka jymähtää alikulkusiltaan ja oudot käänteet pyörähtävät liikkeelle. Verinen ohjaamo on tyhjä, missä Kelsey? Tarkkavainuinen poliisityö johtaa Ben Cooperin tiimeineen
vuosien takaisen liikenneonnettomuuden tutkintaan. Jutussa oli jo silloin mukana samainen Kelsey, mutta missä roolissa ja miksi nyt kävi niinkuin kävi? Ovelia surmaajia, katuvia konnia ja arvoituksellisia naisia kohdataan ja samaan aikaan Cooperin salasuhde rakoilee. Niinkuin aiemmin vihjaisin, tämä on napakkaa Boothia parhaimmillaan. Jostain syytä en löydä kuin paperiversion, joten e-kirjafanit joutuvat käymään kirjastossa tai kirjakaupassa ihan fyysisesti. http://www.bluemoon.fi/umpikuja/

Lue myös nämä:

Mikko Porvali, Kadonneen kaupungin varjo, Atena 2018, Karelia Noir -sarjan päätös.
Päiväkirjamaisia merkintöjä sodasta ja sen jälkeisestä ajasta aina 1950-luvulle saakka etsiväkomisario Jussi Kähösen näkökulmasta. Jollet ole lukenut kahta aiempaa, on nyt hyvä joulu aloittaa.
https://atena.fi/kirjailijat/mikko-porvali

C.J. Tudor, Liitu-ukko, suomennos Raimo Salminen, WSOY 2018. Mainostavat Vuoden pelottavimmaksi kirjaksi. En allekirjoita. Mutta kiehtova ja jouhevasti kirjoitettu jännäri, esikoiskirjaksi jopa erinomainen. Jälleen kerran peilataan kahta aikaa, vuotta 1986, jolloin päähenkilö Eddie on 12-vuotias ja vuotta 2016, jolloin hän on keski-ikäinen opettaja lapsuuden kotikaupunkinsa koulussa. Keskeisiä kauhuelementtejä ovat kaikkialle ilmestyvät liitupiirrokset, tikku-ukot, jotka viestivät silkkaa pahaa. Loppua kohden arvoitukset ratkeavat aika loogisesti.
Ihan luettava tarina. https://www.wsoy.fi/kirja/c-j-tudor/liitu-ukko/9789510425299

"Päätin tulla ihan luomuna Linnaan tänä vuonna.
Mitä nyt kauluria hiukan stailasin."
selosti fasaani toimittajalle.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Lautta jätti suokkilaiset lauantaina rannalle, mutta sota-aikana islantilaiset pääsivät vain Petsamon kautta kotisaarelleen.

On järisyttävää asua loppusyksyisen meren äärellä. Nauttia olemassaolosta linnoituksen autioilla kujilla aamutuimaan, kuvitteellisten päivänsäteiden vasta heräillessä Nousevan auringon talon takana. Taas muistaa, miksi tänne tuli jäätyä silloin muinaisella 70-luvulla. Täydellinen hiljaisuus vartin päässä Helsingin keskustasta. Aallokko lyö rantakallioon. Tuuli vihloo hampaita. Tukka on sekaisin. Unohdin laittaa huulipunaa.

Hiljaista on. Tykistölahden kuu.
Lokakuu. Vaiko sittenkin marraskuu?

Oli aikoja, jolloin turisteja ei juuri poikennut Suokkiin syyskuun ja toukokuun välissä. Sellaista onnea ei enää ole. Lauantaina oli lautta hurauttanut etuajassa saaresta mantereelle täpötäynnä jättäen äimistyneet paikalliset rannalle ruikuttamaan. Jopas nyt jotakin - vuoroväli on vähintään 40 minuuttia. Silloinpa muistuu mieleen vuokrankorotus. Se seuraava vaihe ensi kesänä, se viisi prosenttia tämänvuotisen viidentoista päälle. Ja seuraavana kesänä alkaakin sitten meidän kassun peruskorjaus. Fiksu korottaa vuokraa nyt roimasti, jotta voi korottaa toisen mokoman peruskorjauksen jälkeen, koska "oli tuo peruskorjaus". Mummi miettii muuttoa. Miettii, mutta muuttaako? Kun on kasvimaa ja syysmyrskyt. Auvoiset aamut. Historia, sekä oma että muurien.

Harmaudesta toiseen, Arnaldur

Palomies Suokissa
ennen sotia. FINNA

Nyt on juuri sopiva vuodenaika lukea islantilaisdekkareita, varsinkin niitä joiden maisema muistuttaa tutusti omaamme. Arnaldur Indridason tuo ankeuden käsin kosketeltavaksi, hänen värikirjossaan ei juuri heleyyttä näy. Ja silti kirjat vievät mennessään jättämättä kuitenkaan masennusta tai ahdistusta jälkeensä. Sen sijaan rakkaus henkilöihin elää. Erlendur on tuttu sankari lukuisista Arnaldureista ja moni ikävöikin häntä, mutta uudet tuttavuudet toisen maailmansodan melskeistä ovat todella kiinnostavia. He ovat Flóvent ja Thorson - nuori poliisi Reykjavikista ja Yhdysvaltalaisten miehitysjoukkojen sotapoliisi, sukujuuriltaan islantilainen eli ns. lännenislantilainen.

Yhteistyöhön ryhdytään ensimmäisen kerran Saksalaisessa talossa, mikä on hämmentävää, koska kaikkialla mainostetaan, että Varjojen kuja on ensimmäinen kaksikosta kertova dekkari. Suosittelen aloittamaan sarjan Saksalaisesta talosta (Vaikka eihän se ketään haittaa vaikka lukisitkin toisin päin.) Itse luin ensimmäisenä Varjojen kujat, sitten Petsamon ja viimeiseksi... 

Miehittäjät marssivat Reykjavikiin. Iceland monitor.

Arnaldurin sota-ajan Islannin-kuva on ankea.

Väki on köyhää ja maalaista. Miehittäjävallat halveksivat paikallisia, heidän tapojaan ja kieltään, "mongerrusta", jota he eivät ymmärrä. Töitä on vaikea löytää, ruoasta on puutetta, asuminen pääkaupungissa kallista. Kaikenlainen keinottelu rehottaa, nuoret neidot lähtevät sotilaiden matkaan, natsismi elää vahvana. Olisikohan tullut tutustuttua Islannin miehitysaikaan, jollei lukisi Arnalduria?

Murha on rikos myös sota-aikana - irvokasta eikö totta

Sekä Flóvent että Thorson ovat poikamiehiä. Rivien välistä saattaa ounastella hellempiäkin tunteita,

Islantilaispoika lehdenjaossa.
Kuva: histclo.com

mutta sitä ei sanota ääneen. Molemmilla on yrityksiä lähestyä naiskauneutta, noloin tuloksin. Tärkeintä on omistautuminen rikostutkimukselle, vaikka se onkin saarella vielä alkutekijöissään ja miehittäjä viskoo kapuloita tielle milloin mistäkin syystä. Välillä on sotaväellä omat lehmät ojassa, mikä vaikeuttaa erityisesti Thorsonin roolia. Koska murha on rikos myös poikkeusoloissa, eivät nuoret poliisit anna ulkopuolisten hämärtää metodejaan. 

Petsamo oli mielestäni näistä kolmesta paras. 

Siinähän käydään melkein Suomessa, kun viimeisiä islantilaisia kuljetetetaan Tanskasta Petsamon kautta kotisaarelleen. Kuinka Esja-laivan tapahtumat liittyvät Reykjavikin rannalta löytyneeseen miehen ruumiiseen. Onko kyseessä todellakin henkirikos? Mutta motiivi vain on hukassa, ja miehitysvoimatkin haluaisivat pitää tapausta itsemurhana.

Churchill Reykjavikissa 1941, kuva: IWM

Saksalaisen talon juoni alkaa oudosta tapauksesta, jossa hissukka kauppamatkustaja löydetään kollegan asunnosta ammuttuna, hakaristi verellä otsaan piirrettynä. Mies on ammuttu jenkkiarmeijan paukkuraudalla. Taas sotkeudutaan natsikytköksiin, vakoiluakin sivutaan. Kuinka Churchillin vierailu liittyy tähän kaikkeen? 

Menneisyyden aaveet hiippailevat myös Varjojen kujissa, jossa kodistaan tukehdutettuna löydetty vanhus avaa suoranaisen muistojen vyöryn. Ilman Flóventin ja Thorsonin teräviä oivalluksia ja inhimillistä otetta tämäkin tapaus olisi huitaistu vuonoon.

On hienoa, että meillä on Arnaldur! 

http://www.bluemoon.fi/category/arnaldur-indridason/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Islannin_maihinnousu

"Ai miten niin korvat luimussa?
Saa kai sitä joskus olla läpät 
länässä ilman syytäkin." 


Maapallon eläinkuvasto
WSOY 1951

Ruotsalaiset osaavat kyllä leipoa frallor och bollar, mutta harmaudessa ne eivät meitä voita!

Tältä se näytti kun mummi
ensi hörpyn nappas.

Ankeus mataa tähtien rataa, valtti on pataa, murhetta sataa. Jotain tämän kaltaista runoili muistaakseni Mustapartainen mies Ollin pakinoissa kauan sitten lapsuuteni hämärissä. Sellainen meno on kuluvan vuoden marraskuulle ominaista. Niin harmaata että lonkerokin päätti tempaista ajankohtaan oman juhlapäivän.

Nyt otti outoleipä!

Mummi ei hämärästä häikäisty, kun leipoo leipomasta päästyään. Siihen antaa lisäpuhtia kaikkein pienimmällä vilistäjällä, nelivuotiaalla lapsenlapsella todettu keliakia. Ankarasti perinnöllinen sairaus, isällään se jo on, ja isänäidillään oli myös. Nyt ei ole kyse elämäntapagluttauksesta vaan oikeasta taudista, jonka ainoa tepsivä hoito on elinikäinen pidättäytyminen gluteenista, jota on vehnässä, ohrassa ja rukiissa. Ja kaikessa, mihin näitä jauhoja on pölissyt. Toisin kuin lukuisat keittiöammattilaiset ja yrittäjät, olen iloinen myös edellämainituista elämäntapagluttaajista, sillä uskon että osin heidän ansiostaan kauppojen gluteeniton tarjonta on parantunut huomattavasti viidessä vuodessa.

Muutama hyvä lähtökohta kokeilevalle leipurille. Tarkat mitat ja niin edelleen.
Kaiketon on niin mahtava ettei sitä saa kuin kirjastosta. Painos on loppuunmyyty.

Hyvää saa, mutta vanhalta pullahiireltä vaaditaan jo asennetta

Olen päättänyt, että kekkereissä syödään kaikki samaa sapuskaa. Jos se vain on mahdollista. Siksi olen ryhtynyt ristiretkeilemään kokkauskokeilujen maailmassa keliaakikon lähtökohdista. Ja niinkuin kaikki uusi luova toimeliaisuus, niin tämäkin vie mennessään ja inspiroi. Tutkimusmatkoillani olen saanut havaita että hurrit johtavat taas. Paitsi että niiltä putkahtelee kelpo dekkari poikineen, saa innostunut kokki käsiinsä leipomuskirjojen parhaimmistoa, gluteenittomina tietenkin. Ja rusinana puurossa: Glutenfri matlust - lehti joka pursuilee mahtavia reseptejä ja vinkkejä. Mumsnams.

Olen onnistunut jo muutamassa leipomuksessa, koska ne ovat läpäisseet tiukan makuraadin seulan. Kannattaa muistaa, että gluteenittomat leivonnaiset vaativat asennetta erityisesti kaltaisiltani koko elämänsä suu vehnäsellä virnuilleelta hapankorpun purijalta. Etenkin gluteeniton leipä on yllättävän erilaista, se on raskaampaa, ruokaisampaa, se leipoutuu ihan omalla tavallaan ja kohoaa miten sitä huvittaa. Sitten tarvitaan vielä kaikenlaisia ksantaaneja, fiberhuskeja, profibereitä, psylliumeja ja muita lisäkkeitä, jotta saadaan homma edes jotenkin pysymään hallinnassa. Mutta lupaan sen: onnistuminen on todella palkitsevaa - sitten kun todella onnistuu. Älä siis anna periksi, vielä meilläkin paistaa aurinko. Viimeistään helmikuussa.

Kiksit 
eli gluteenittomat kik-herne-salvia-keksit

200 g voita sulatetaan
2 dl vettä
4 dl kikhernejauhoja
3 dl vaaleaa gluteenitonta jauhosekoitusta
3 tl  leivinjauhetta
2 tl ksantaania
1-2 tl suolaa
kuivattua salviaa maun mukaan, itse laitoin 2 rkl
pinnalle sormisuolaa

1. Sekoita keskenään kuivat aineet
2. Sekoita keskenään voisula ja vesi
Yhdistä vaiheet 1 ja 2, sekoita nopeasti taikinaksi. Puolita taikina. Kaulitse kahden leivinpaperin välissä ohueksi, pellille sopivaksi levyksi. (huom! tulee kaksi pellillistä) Leikkaa pitsaleikkurilla tai taikinapyörällä ristikko pysty-vaakasuuntaan haluamasi kokoisiksi kekseiksi. Pistele haarukalla. Ripottele sormisuolaa. Paista 200 asteessa uunissa noin 15 minuuttia kunnes ovat kullanruskeita. Jäähdytä ritilällä, säilytä kuivana ja viileänä purkissa.

Ooggu

 eli gluteeniton omenakakku

2,5 dl täysjyväriisijauhoja
1 dl kaurajauhoja
0,5 dl kookosjauhoja
4 rkl psylliumia
2 dl Maizenaa
150g voita sulatettuna
1 dl maitoa
4 munaa
1,5 tl vaniljasokeria
3 dl intiaanisokeria
1 dl kookossokeria
neljä keskikokoista omenaa lohkoina
gluteenitonta korppujauhoa (Moilasen)
voita vuoan voiteluun

Voitele ja jauhota tasapohjainen vuoka. Lohko omenat ja levitä lohkot vuoan pohjalle. Lämmitä uuni 175 asteeseen. Vatkaa munat ja sokerit. Sekoita loput kuivat aineet keskenään. Anna voisulan jäähtyä ja sekoita maito siihen. Yhdistä munasokerivaahto voimaitoseokseen ja jauhoihin. Sekoita taikina hyvin. Kaada taikina vuokaan, paista noi 45 minuuttia. Kokeile kypsyyttä tikulla. Anna levätä viisi minuuttia vuoassa paiston jälkeen. Kumoa sitten ritilälle.
Puuteroi Ooggu tomusokerilla kun on jäähtynyt kokonaan.
Ooggu on maukkaimmillaan seuraavana päivänä,
mutta kyllä se maistuu aika pian paiston jälkeenkin...

Lisää reseptejä seuraavissa blogeissa!

"On niin harmaata ettei hamsteria nää!"

tuskaili jyrsijä 

kun marraskuun auringossa taivaalle tähyili.

Maapallon eläinkuvasto
WSOY 1951

Kesä oli niin kuuma, ettei huolestunut veronmaksaja jaksanut ajatella muuta kuin naapurin läskejä.

Mikä ihana kesä! Läskinsulatuslämpötilat nostattivat jälleen puheenaiheeksi lähimmäisten ylipainoasiat. Maamme talouden tilasta huolestunut veronmaksaja herätteli kansalaisia puntaroimaan hyötyjä, joita kertyisi, kun kunnon ihmiset aivan asiapohjalta opastaisivat lihovaa naapuria kevyemmän elämän ja solakamman rungon iloihin. Siinä kansantalous kiittäisi taas ohikulkijaa, joka neuvokkaasti suikkaisi puolitutulleen, jotta "laitas vähän suuta soukemmalle, niin saat varmasti pari kiloa katoamaan". Mikä ihmispoloja riivaa, kun ei ole parempaa tekemistä kuin arvioida kanssatarpojan ulkonäköä, kokoa ja painoa? Ja että siihen vielä toiset yllyttävät. Tohtori on eri asia, hän voi mielestäni kysäistä painoasioista, mutta unohtamatta käsillä olevaa terveyspulmaa, joka ei liity puntarointiin lainkaan. Kauan sitten menin terkkarille käsivaivassa ja täti ryhtyi tutkailemaan masua. Kun aikani siinä katselin ja kuuntelin sitä voivottelua ja tuhon ennustelua, kysyin mitä kädelle tehtäisiin, oli rouva ällistynyt. Ai sekö tässä vielä pitäisi ratkaista, kun aikakin on jo täynnä!

Ennen ja jälkeen. Kurpitsa. Kesäsellainen.

Kuten arvata saattaa, helle ei läskejä sulattanut, mutta vastaavasti kasvimaa kukoistaa ja ihokin on somasti päivettynyt. Ensimmäiset kurpitsat on korkattu, kurkkuja mussutettu innolla ja näin tukevoitettu kansanterveydellistä kivijalkaa vastaisuuden varalle. Meressäkin uin, minkä sinileviltä tohdin. Muuten viihdyin aamutuimaan Altaalla. Oli aika metkaa, kun vesi oli kylmempää kuin ilma.

Lukeminen ei ollut helleriemuista helpoimpia.
Joitakin kirjoja tuli kahlattua pilkiten ja yksi oli suorastaan hyvä.
Noah Hawley: Ennen syöksyä, Otavan kirjasto 2018, suomennos Markku Päkkilä.

Hawley on jenkkilässä ehtinyt hankkia kannuksia käsikirjoittajana, tuttuja ovat ainakin Fargo- ja Bones-sarjat. Kirjailijalta on aiemmin suomennettu teos Kaikki sanovat tahdon (2004).
Ennen syöksyä kertoo pienkoneturmaa edeltävästä ajasta ja turman selvittelystä eri näkökulmista. Se on kertomus menetyksestä, sankaruudesta, mediamaailman julmuudesta ja siitä, minne väärät johtopäätökset vievät.

Melkein kuin oltais Martha's Wineyardissa...

Rikkaan perheen yksityiskone vie matkustajia Martha's Wineyardista kohti New Yorkia ja putoaa mereen. Onnettomuudesta selviävät vain viime tipalla kyytiin tullut taiteilija Scott ja koneen omistajaperheen nelivuotias poika JJ. He pelastuvat suurimmaksi osaksi Scottin loistavan uimataidon

takia.

Onnettomuus käynnistää mediamylläkän, spekulaatiovyöryn ja kuranroiskinnan. Lentokoneen omistaja, JJ:n isä David Bateman johti turmaan saakka suurta mediataloa, jonka törkytoimittaja ottaa asiakseen etsiä syyllisiä vaikka lain rajoja venytellen ja salaa kuunnellen. Aiemmin sivussa viihtynyt, lähes unohdettu taiteilija Scott joutuu julkisuuden väkipyörään, saa mainetta ja sitäkin enemmän kolhuja. Orvoksi jääneestä yltiörikkaasta nelivuotiaasta perijästä ja hänen sijaisäidistään revitään sisuskalutkin palstoille. Lopputulos on melko johdonmukainen, surman syy siis. Liian ilmeinen, jotta se kiinnostaisi urajohteista nuorta etsivää tai mediaa. Haaskalinnut haluavat skandaaleja, salaliittoja, terrori-iskuja... Mielessä kävi kirjaa lukiessa toive, ettei meillä Suomessa päästettäisi asioista niin rujoiksi, kuin näyttää olevan Ameriikan ihmemaassa. Voidaanko ihmisten yksityiselämää todellakin vääristellä mielin määrin? Onko sellainen oikea ammatti, pahan veren nostattaja?

"Ensin pitää määritellä mitä sankari tarkoittaa, Scott sanoo. "Toisaalta on samantekevää mitä minä ajattelen. Tai - ei ihan niinkään - se mitä minä ajattelen itsestäni ei ole aina osunut oikeaan muun maailman mielestä. Parikymppisenä minä esimerkiksi pidin itseäni taiteilijana vaikka olin oikeasti parikymppinen kloppi, joka piti itseään taiteilijana. Onko siinä mitään laitaa?"

Hyvä kirja. Kesän parhaita. Vahva suositus. Ei raskas, eikä liian kepeä. Käännöksen kieli oli sujuvaa, eikä tällainen pilkunviilaaja löytänyt urputtamista. Odottelen kirjailijalta lisää tuotoksia.

(Otavalla on näköjään joku tietoturvahyökkäys, enkä saa kirjaa linkitettyä tähän.)

Toinen mukava yllätys oli
Dolores Redondon Tämän kaiken minä annan sinulle, suomennos Sari Selander, Gummerus 2018.

Olin alkuun skeptinen, sillä Redondon aiempi, Baskimaa-trilogia, oli makuuni aivan liian hajanainen, tulvillaan mystiikkaa jopa teennäisyyteen saakka ja kielellisesti välillä hiukan vaikealukuinen. Tämä uutuus nappasi sen sijaan mukaansa. Juoni on klassinen. Mainosmies Alvaro Muniz de Davila kuolee auto-onnettomuudessa Galiciassa ja puolisolle selviää, ettei hän ole tuntenut rakastamaansa ihmistä ollenkaan. Leski, menestyskirjailija Manuel Ortigosa, määrätään testamentissa Alvaro Muniz de

Davilan valtavan omaisuuden - ja siinä sivussa oudon suvun - perijäksi.

Auto-onnettomuus ja perhepiirin aiemmat kuolemantapaukset ovat herättäneet Ribeira Sacran alueen juuri eläköityneen komisario Nogueiran epäluulot, varsinkin kun maineikas aatelissuku haluaa lähemmät tutkimukset voimalla vaientaa. Manuel Ortigosa ja komisario lyöttäytyvät yhteen selvittääkseen kuolemantapauksiin liittyvät kuviot ja saadakseen syylliset vastuuseen. Suvun yllä leijuu salaisuuksien sumuverho, kaikki epäilevät kaikkia. Miten pitkälle aateliskartanossa ollaan valmiita menemään suvun kunnian suojelemiseksi? Loppu on ovela, joskaan ei paatuneelle dekkarinlukijalle kovinkaan vaikea.

Espanjassa palkittu kesäkirja sopii luettavaksi myös elokuussa. Ja syyskuussa ilman muuta.

https://www.gummerus.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/4U0mP0RET5ugPKiLZjv3mA/espanjan-myydyimman-kirjailijan-palkittu-romaani-on-kiehtova-kirjallinen-mysteeri/

"Kulkaas rouva, teiltä on tainnut vyötärö päästä pahasti karkuun", 

aprikoi naapurin setä merinorsulle markkinoilla.

Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951

"Miau", sanoi Tiergartenin teurastaja kun Flavia de Luceen törmäsi. "Lue tästä."

Sihteerit kirjoituskoneiden äärellä,
sotamuseo FINNA

On taas luettu uutispätkiä, joissa ollaan huolestuneita ikäihmisten tietoteknisistä valmiuksista. Ettemme pärjää digitalisaation mutavyöryssä, vaan hukkaamme viimeisetkin muistinrippeet väärään pilveen sormi naapurin hipaisunäytöllä.

Miten minusta tuntuu siltä, että tätä hokemaa on toisteltu vuosia - ellei jopa vuosikymmeniä? Kun olin täyttänyt neljäkymmentäviisi, sain ensimmäisen ikätiedustelun laitettuani hulppean ceeveen nyt jo kartalta kadonneeseen huippufirmaan. Kerrottuani olevani rouva 47 loppui myötäsukainen "ihan mahtavia duuneja sulla" -taivastelu. Saatoin kuulla vastapuolen miettivän, että osaakohan daami edes tietokonetta käyttää kun on niin vanha. Yli viisikymppisenä työttömänä näin ikärasismin koko kirjon, eikä naurattanut. Työnantajat vakavoituivat silmin nähden, kun tuli puheeksi tietotekninen osaaminen, että onko rouvalla sen puolen osaaminen ollenkaan ajan tasalla...

Mikä on, kun jokainen nuorehko sukupolvi luulee keksineensä tietokoneet ja niihin sullotut ohjelmat ihan itse sillä aikaa kun aiemmat sukupolvet raaputtivat riimuja naapurikallioon? Me kävyt sentään kasvoimme yhtaikaa aateekoon kanssa, suorastaan taisimme olla kehittämässä sitä - oi ihana kottaraispönttö, muistatko. Mutta kun emme kuitenkaan osaa...  Jos on niin että kaikki palvelut singotaan pilven reunalle, lienee yksinkertaisinta suunnitella helpottavia tiedonkalastusvälineitä. Tosin eihän se sitten enää ole niin seksikästä, jos se on kaikille helppoa.

Lukeminen pidentää ikää ja pinnaa

Cosy crime, uusi suuntaus,
Eva Frantz kiva tuttavuus!

Jos ylikypsien vähättely kalvaa takaraivoa, kannattaa löysätä henkistä kuminauhaa. Tutkitusti kun on selvä juttu, että lukeminen kasvattaa muutakin kuin kulmakarvoja. https://suomenkuvalehti.fi/jutut/tiede/kirjastokortti-pidentaa-ikaa/
Tässä muutamia kesäkirjoja, jotka sopivat luettavaksi kaiken ikäisille aikuisille, myös meille höperöille. Jotkut voi lukea lukulaitteella tai pädillä, mutta onko sittenkään paperikirjan voittanutta?

Arundathy Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on lempeällä huumorilla höystetty upea kuvaus kuohuvasta Intiasta. Inhimillinen teos avaa silmät näkemään ja kokemaan vaikka ollaankin kaukana Suomessa.
http://otava.fi/kirjat/9789511329640/

Elizabeth Strout, Nimeni on Lucy Barton, koskettava monologi kertoo äidin ja tyttären suhteesta. Kertoja, aikuinen tytär, potee vakavaa sairautta ja joutuu viettämään newyorkilaisessa sairaalassa viikkoja. Äiti ilmaantuu yllättäen maan ääristä tyttärensä vuoteen vierelle...
http://keltainenkirjasto.fi/uutuudet/nimeni-on-lucy-barton/

Petri Tammisen Suomen historia on kokoelma pieniä itsenäisyyden ajan tarinoita suomalaisista näkökulmista. Hersyvää ranta- ja matkalukemista. Lue myös kavereille ääneen.
http://otava.fi/kirjat/9789511321408/

Ruth Ware on minulle aika uusi tuttavuus, muttei lainkaan kurjemmasta päästä. Kevyttä kesäjännitystä, joka auttaa ripustamaan liialliset paineet porstuan naulakkoon. Yllättäviä loppuratkaisuja tiedossa molemmissa dekkareissa, Synkän metsän siimeksessä ja Nainen hytissä 10. http://otava.fi/kirjat/9789511309680/

Virpi Hämeen-Anttila ei pahemmin esittelyjä kaipaa, hän on paikkansa lunastanut kirjallisissa piireissä monipuolisena tekijänä. Minä olen ihastunut Kalle Björk -tarinoihin ja tuorein niistä, Tiergartenin teurastaja vie mukanaan Berliinin pahamaineisiin kortteleihin. Sarjan viides osa ei vauhtia hidasta! http://otava.fi/kirjat/9789511307860/

Jännitys tiivistyy ja uutta verta pukkaa lukijan riemuksi. Jens Henrik Jensenin Hirtetyt koirat aloittaa kolmiosaisen Oxen-sarjan. Kehotan tutustumaan, mieshän loikkii Jussi Adler-Olsenin jalanjäljissä vahvasti kintereitä hipoen.
https://www.wsoy.fi/kirja/jens-henrik-jensen/hirtetyt-koirat/9789510427217

Nele Neuhaus on jo edennyt kolmanteen suomennettuun Kirchhoff&Bodenstein-dekkariin. Susihukka on ihan kelvollinen, selkäpiitä karmiva saksalaisjännäri.
https://www.wsoy.fi/kirja/nele-neuhaus/susihukka/9789510429679

Rakastan Flavia de Lucea. Uusimassa seikkailussa kohdataan kissa ja mystinen kuuluisuus. Lisäksi isä on sairas ja outo kouluseikkailu Kanadassa saadaan päätökseen. Miau. Miau. Miau. Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa.
https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/alan-bradley/

Jos kaipaat kevyen kesäloman verkonpainoksi raskasta kamaa, niin kolme vahvaa suosikkiani ovat Liksom, St Aubyn ja Stridsberg. Rosa Liksomin Everstinna kertoo Annikki Kariniemen elämästä erittäin todenmakuisesti. Edward St Aubynin Loistava menneisyys taas on omaelämäkerrallinen, mielestäni kylmäävän vastenmielinen tarina, joka ei häpeile ihmisen raadollisuuksia kuvatessaan. Ankea lapsuus ylellisissä puitteissa. Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta herättää henkiin SCUM-manifestin tekijän ja Andy Warholia ampuneen, kovia kokeneen Valerie Solanasin. Fiktiivisesti. Karua tarinaa taitavasti kirjailtuna.

https://like.fi/kirjat/everstinna/
http://otava.fi/kirjat/9789511313830/
https://www.tammi.fi/kirja/sara-stridsberg/unelmien-tiedekunta/9789513195564

"Huh, nyt kyllä säikäytit, 
näytän varmaan ihan pöllöltä!"
manasi sarvekas yölintu dekkarimetsässä.

Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Erakkohämähäkki teilaa isommankin kalmankuoriaisen, kun kostosta on kyse. Itää punajuuri tai ei.

Atte Matilainen 1954 FINNA

Kylvin vapun alla punajuuria muutaman metrin. Nyt on sitten satoa näkyvissä: noin kymmenen siementä on itänyt. Onhan sekin jo jotain, tuumaa viljelijä ja miettii mitä itämättömien tilalle. Retiisiä kenties? Mahdollisesti purjoa. Vaikeiden valintojen edessä on viisasta pitää hetken paussi, nojailla muina maamisseinä lapionvarteen ja pohtia miksi ihmeessä suokkilainen ei saisi olla käärmeissään mittavista, 15 prosentin vuokrankorotuksista? Kun kaupungin asunnoissa korotetaan vuokraa korkeintaan 10 prosentilla (A. Sinnemäki) niin johan nousee parku. Mutta kun suokkilainen parkaisee niin mannersuomalainen puistelee päätään: soo soo, teillä on muutenkin liian edullista. Ja kun teillä on siellä ihana yhteisö ja ne maisemat ja se romantiikka. "Miljoona, miljoona, miljoona turrea", laulaisi tähän Vera Telenius (Turre on lyhenne turistista.) Koska kuulun protestoivaan ryhmittymään - meidän kämpän kunto kun ei mielestäni vastaa nykyajan vaatimuksia - kyselin vuokranantajalta mikä on valtion taho, jonne laittaa virallista valitusta aiheesta. Vastaus oli, että Suomenlinnan hoitokunta. Eli sama porukka joka paukautti vuokrankorotukset (vastaamaan mannermaista tasoa) hoitaa myös asiaan liittyvät valitukset. Kafka elää!

Turhautuneista tunnelmista erakkohämähäkkeihin ja kalmankuoriaisiin. Ei niitä löydy Suomen luonnosta, mutta Fred Vargasin uudesta adamsbergista sitäkin runsaammin. Hämähäkkejä sellaisenaan ja murhan välineinä, kalmankuoriaisia puolestaan ihmishahmoisina.

Fred Vargas Kalmankuoriaiset, Gummerus 2018, suomennos Marja Luoma

Kirja alkaa Islannista, jossa komisario Jean-Baptiste Adamsberg on Pariisia paossa, irtautumassa raskaasta työstään ja pohtimassa tulevaisuuttaan. Eikä komisariolla ole aikeitakaan palata Ranskaan. (Islannin seikkailuista ja Robespierre-klubista kertoo vuonna 2016 suomeksi ilmestynyt Hyisiä aikoja.) Sumuiselta saarelta on kuitenkin tempauduttava kuumeiseen Pariisiin, jossa komisariota odottelee epäluuloinen vastaanottokomitea. Millaiset on Adamsbergin ilmeet, millainen olemus? Tuleeko hommista mitään? Selvitettävänä on sentään rouvashenkilön murha, yliajo. Epäiltynä yhtäällä aviomies ja toisaalla oletettu rakastaja. Ratkaisu on nopeasti paketissa, mutta Adamsbergin katse on jo osunut Voisenetin näytölle, jossa esitellään erakkohämähäkki ja sen puremaan kuolleet vanhukset. Ja siitähän mysteeri ryhtyy pörhistymään. Alkuun tiimi jakautuu kahtia, on epäilevät danglardilaiset, jotka eivät näe touhussa mitään poliisia kiinnostavaa ja sitten adamsbergiläiset, jotka ryhtyvät ottamaan asioista selvää vaivihkaa, käytävillä ja pihamaalla kuiskien.

Komisario Adamsberg piipahtaa eläintieteellisessä tutkimuslaitoksessa kyselemässä professorilta erakkohämähäkeistä ja kohtaa samalla käynnillä Irénen, jolta saa lahjaksi hämähäkkivainaan, Loxosceles rufescensiksen.

Erakkohämähäkki Kuva: inaturalist.org

Alkaa kirjan mittainen yhteistyö vanhan naisen ja komisarion välillä. Ja samalla erännlainen höynäytys, mutta siitä pollarimme on autuaan tietämätön. Kun ryhmä löytää yhtymäkohdat Nimesin kaupungissa kuolleiden vanhusten välillä - orpokoti Armonlinna - alkaa menneisyydestä ryöpytä sellaista kuonaa että vahvempaakin puistattaa. Korutonta kertomaa ihmisen pahuudesta, mutta myös kostosta ja kuinka se viedään äärimmilleen. Lopussa lukija haluaa vapauttaa murhaajan, mutta murhaaja itse ei halua vapautua. Hän haluaa viettää loppuelämänsä vankilassa - miksi ihmeessä? Lue niin ymmärrät.

Entä keitä ne Kalmankuoriaiset sitten ovat? Yhdeksän pahaa poikaa Armonlinnan orpokodista. Heillä oli tukenaan kaksi valvojaa. Orpokodissa alkanut sadistinen symbioosi jatkui siihen saakka kun porukkaa alkoi kuolla pitkin matkaa oudoissa olosuhteissa...
Mielenkiinnolla saa myös seurata viiniasiantuntija- ja sitattimestari Danglardin osuutta asioihin. Millaisiin äärimmäisiin tekoihin vanhojen ystävysten välien hiertymä johtaa?

Fred Vargas, 
odotan jo seuraavaa adamsbergia!

Nämä hurmaavat ja sydämelliset hahmot, inhimillinen näkökulma, rakkaus elämään, viisaus. Käsillä olevat rikokset ovat tyrmistyttäviä ja Vargas osoittaa jälleen, ettei aina voi tietää kenen puolella sitä onkaan lopulta. Onko uhri sittenkin konna ja murhaaja sankari, pelastaja?  Moraaliset pohdinnat ovat

Vargasille tuttuja samoin kuin ihmisen kauneus, jolla ei ole mitään tekemistä kaupallisen ulkonäköjumaluuden kanssa. Rivien kätköistä löytyy lempeää huumoria ja romantiikkaa, joka arkeologisella kaivauksella esiintyessään hämmentää kovasti komisariotamme. Ja koska ollaan Ranskassa piipahdellaan tavan takaa kuppiloihin: tällä kertaa nauttimaan Pyrenneiden kaalikeittoa Garburea, jossa on sianpotkaa ja joskus myös ankkaa. Koska Adamsberg ei myöskään

tupakoi, joutuu hän pummaamaan poikansa Zerkin unohtamasta tupakka-askista filtterittömiä pahan makuisia savukkeita. Kenties Gitanes?

"-Se tykkää pimeistä, likaisista paikoista. Se ei tosiaan ole mikään puhdas ötökkä. Jos sen sattuu löytämään, se ei suinkaan livistä tiehensä vaan nostaa persettään - hups, anteeksi kamalasta - se siis nostaa takaruumistaan ja ruiskauttaa pahanhajuisen suihkun löytäjän päälle. Aine haisee pahalta ja ärsyttää ihoa. Meilläpäin kalmankuoriaisten pituus on neljä senttimetriä, on niillä kokoa. Ihan varmasti olette nähnyt sellaisen. Ihan varmasti. Mistä olette kotoisin?
- Béarnista. Entä te?
- Caderacista Nimesin läheltä. Takuulla tunnette ötökän, nimittäin missä vain on paskaa, siellä on kalmankuoriaisia. Anteeksi, voi sentään, anteeksi."

Lisää kirjailijasta: www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512409327/kalmankuoriaiset/
Kalmankuoriaisesta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/01/01/kadonneet-elaimet-onko-kalmankuoriaista-nakynyt
Erakkohämähäkistä: www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC5629298/
Kaalin ja punajuuren piirroskuvat Edgar Hahnewald, kirjassa Hyötykasvit värikuvina, WSOY 1983

"Täs on nyt isompi loikka menossa, passikin fikassa", supatti Dipo Adamsbergille Ranskan rajalla.
Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951

Kun talikkokäsi kramppaa on aika hotkaista taidepaussin verran Jessie Burtonin Muusaa

Hyötykasvit värikuvina,
WSOY

Kesä alkoi vapusta. Vuolaasti on hiki virrannut näillä lakeuksilla eikä pimeyttä näy tunnelin päässä. Ei liioin vettäkään. Aina välillä sääkartalle pääsee purjehtimaan sadepilven kuva haihtuakseen pian meteliä pitämättä. Oi ihana on nyt toukokuu - varsinkin mummolle, joka neljänkymmentä vuotta Kultarannan vallien suojaisassa katveessa permailtuaan perustaa kasvimaan legendaariseen Komendanttiin. Viikkoja on talikoitu perennansiirtopuuhissa. Ja arvaahan sen, ken on asiasta aivan erityisen riemastunut - Rane* tietenkin. Rane* värisee ranteessa kuin kanin takakoipi laukan jälkeen, kun mittari pyyhkäisee lasiin lukemat 620 kaloria! Sitä ihan kuulee kun läski sulaa ja lihas kiinteytyy. Mullanheitto-haravointi-kuokkimis-kyykkiminen on määritelty Polar Flow´ssa termillä "Muu ulkoliikunta". Mukavan eleetön kiteytys vauhdikkaalle luonnonmullistukselle, jota jotkut kutsuvat maanmuokkaukseksi ja -parannukseksi.
*Rane = ranneraineri, rannetraineri, aktiivisuusranneke

Koska kesä on nyt, on myös kesälukemista haalittava käsiinsä. 

Varsin nautittava kirja on
Jessie Burtonin Muusa, suomennos Natasha Vilokkinen,
Otava 2018.

Jessie Burtonin esikoisteos Nukkekaappi https://otava.fi/kirjat/9789511302667 oli mielenkiintoinen tuttavuus, mutta Muusassa alkaa olla tuntuvampaa kirjallista imua. 1680-luvun Amsterdamiin sijoittuvasta Nukkekaapista on tehty minisarja, saa nähdä kuinka käy Muusalle.

Muusan rakenne on aika lailla peruskauraa. On kahden eri aikakausina eläneen nuoren naisen tarina. Kertomus naistaiteilijan asemasta 1936 ja 1967. Molempina ajanjaksoina miehet vielä hallitsivat alaa suvereenisti, mutta toki kuusikymmenluvulla jo vapauttavat tuuloset henkäilivät. Tarinan keskiössä on Välimeren espanjalaisen Isaac Roblesin maalaus Rufinasta ja maalauksen syntyyn liittyvät traagiset tapahtumat, nuori rakkaus, väkivaltainen Espanjan sisällissota, naiskohtalot  Arazuelan fincassa ja Lontoon sumussa.

Carnaby street, Lontoo 1967 

(Les enfants terribles)

Vuonna 1936 wieniläis-englantilaisen Schlossin taidekauppiasperheen tytär Olive uhraa menestyksensä rakastettunsa vuoksi, antaa hänelle kirjaimellisesti lahjansa nähdäkseen taiteensa elävän. Vuonna 1967 Trinidadista Lontooseen asettunut musta kirjailijalupaus Odelle löytää Oliven salaisuuden läheltään, sattumalta sinnikkään ihailijansa Lawrien kautta.

Muusassa kaikki kietoutuu suloiseen vyyhtiin keskenään, eikä tarinaa malta jättää käsistään. Vaikka puolivälissä ajatteleekin ratkaisseensa juonen, joutuu arvioimaan kuviot uudelleen. Lopussa menneisyyden haamut palaavat kertomaan totuuden, mutta tuoko se onnen Olivelle? Kuinka käy mystisen Isaac Roblesin maalauksille? Kuka olikaan hänen sisarensa Terese, Schlossin perheen apulainen? Jessie Burton kirjoittaa houkuttavasti. Hän on naisen ääni siellä missä naisen ääni on vain 80 prosenttia miehen sadasta. Hän on myös rasisminvastainen antaa-kaikkien-kukkien-kukkia -kuusikymmenlukulainen vuoden 2018 kuosissa.

Suosittelen kesäkirjaksi!

"Mitä sitten? Isä ei olisi ikinä noussut Pariisin-koneeseen taulun kanssa, jota pitäisi minun tekemänäni. Tajusin sen jo aikaa sitten." "Haluan, että maalaukseni ovat niin arvokkaita ja niin tärkeitä, ettei kukaan voi vetää niitä markkinoilta ja piilottaa koska - taivas varjele - ne on maalannut nainen."   https://otava.fi/kirjat/9789511302674/

Hyötykasvit värikuvina,
WSOY

Nuorena raparperi väännettävä!

Taas on raparperikiisselien ja -piirakoiden lumottu aika. Siksi mummillakin on paloitellut herkut jääkaapissa mehustumassa herkkuhetkeä varten. Viime kesänä löysin Teresa Välimäen oivallisesta Purkissa! -keittokirjasta mahtavan raparperihillon reseptin. Tein sitä pari satsia joista toisen hieman soveltaen ainesosista joita kaapissa sattui raparperin lisäksi olemaan. Mutta nappaa resepti tästä tai käy ostamassa koko kirja, sen verran hyviä ohjeita siinä on.

Earl Grey -teellä maustettu raparperi-vaniljahillo
noin 5 dl raparperia paloiteltuna
1/2 dl vettä
1 rkl laadukasta Earl Grey -teetä
1 halkaistu vaniljatanko
1/2 sitruunan mehu, ripaus suolaa
2 1/2 dl hillosokeria

Lusikoi tee sihtiin tai haudutuspussiin. Kiehauta vesi kattilassa ja hauduta tee siinä. Lisää kattilaan raparperit, vaniljatanko (tämän taisin korvata eli oikaista vaniljasokerilla), sitruunan mehu ja ripaus suolaa. Kiehauta ne ja lisää sokeri koko ajan sekoittaen. Keitä noin 10 minuuttia sekoitellen. Kuori vaahto pinnalta. Poista teesihti tai -pussi. Purkita kuumana, säilytä viileässä.

Tämä hillo on hyvää vaikka puurossa, mutta nannaa myös perinteisen vaniljakiisselin kanssa.
www.myllynparas.fi/reseptit/vaniljakiisseli

"Älä huoli pusuhuuli, kyllä me sinusta vielä prinssi leivotaan", 
lohdutti äiti sammakkosuuta Intian viidakossa.

Maapallon eläinkuvasto
WSOY 1951