Leijona siellä, lutakko täällä - silkkaa houretta agentti Pendergast

Suuri ilon päivä valkenee, kun uusi Pendergast-dekkari nousee taivaanrantaan. Taas porhaltaa paikalle Rolls Roycellaan FBI:n erikoisagentti, haudankaivajan näköinen Aloysius Pendergast syvästä etelästä. Kun Pendergast-dekkarin saa käteensä tietää odottaa mitä omituisempia käänteitä, järisyttäviä maisemia ja yllättäviä loppuratkaisuja. Houreuni on tätä kaikkea ja tietenkin mangroveliemessä tarpovat myös Vincent D'Acosta ja Laura Hayward NYPD:sta. Maapallon toiselta laidalta saapuu varoittamaan petoksesta Pendergastin kuolematon holhottitytär Constance Green, joka kuitenkin joutuu myhkäisten käänteiden jälkeen mielisairaalaan epäiltynä pienokaisensa murhasta. Jos olet lukenut aiempia Pendergasteja, muistanet, että pienokainen on paholaisen eli erikoisagentin veljen lapsi...

Lincoln Child ja Douglas Preston, Houreuni (Fever dream) Gummerus 2017, suomennos Pekka Marjamäki. Pendergast-sarjan kahdeksas osa. Voi myös lukea ilman aiempaa kokemusta, mutta asioiden hahmottamista helpottaa, jos on jo ehtinyt käydä aiemmat opukset läpi.
Houreunen alussa huomautetaan, että "kaikki romaanissa mainitut henkilöhahmot, tapahtumapaikat, poliisilaitokset, yritykset, instituutiot, museota ja valtiolliset virastot ovat joko kuvitteellisia tai niitä on käytetty kuvitteellisesti". Hyvä lisäys riehakkaaseen tarinaan, joka alkaa kaukaa Luangwa-joen varresta ja päättyy New Orleansin Penumbraan, Pendergastin sukukartanoon, jota hoitaa uskollinen palvelija Maurice. Huoltaessaan Sambiassa 12 vuotta aiemmin menehtyneen Helen-vaimonsa metsästysasetta, Pendergast tyrmistyy: sitä on näpelöity. Helenin kuolema punaharjaisen leijonan kynsissä ei ollutkaan tapaturma, Helen ei ollutkaan ampunut ohi, vaan pyssyssä oli paukkupanoksia.   Helen oli murhattu, murhattu erittäin ovelasti ja kylmäverisesti. Mutta miksi ihmeessä ja kuka?
https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512408474/houreuni/

Murhaajan selvittäminen yli kymmenen vuoden jälkeen on ylivoimainen tehtävä kaikille muille paitsi Pendergastille, joka käy tehtävään D'Acostan peesaamana naama valkoisena ja peruslukemilla. Ei ihme että D'Acostan avodaami, ylikomisario Laura Hayward suhtautuu penseästi jahtiin. "Hayward katsoi D'Agostaa tutkimaton ilme kasvoillaan. 'Muutako ei sitten tarvittu?' hän ihmetteli. 'Pendergast tupsahtaa puheillesi ja kertoo jonkin sekopäisen tarinan, ja sinä päätät tuosta vain lähteä hänen mukanaan Afrikkaan."

Luangwa-joella. Kuva Zambiatourism

Pendergastin ja D'Acostan ristiretki kulkee Sambian kautta New Orleansin ja Floridan takamaille. Heidän edellään kulkee outo haulikkomies, joka niittää todistajia viljalti. Mysteerin keskiössä on lintumaalari Audubon, jonka ainutlaatuiset täytetyt carolinan-papukaijat on varastettu. Kun etsivät havaitsevat, että Helen oli varastanut hullujen Doanien löytöpapukaijan herää ajatus viruksesta, joka hyödyttäisi lääketeollisuutta. Virus kun näyttää aiheuttavan jonkinlaista neroutta kantajassaan.
-Salaisuutta on varjeltava vaikka ruumiita tulisi, tuumii murhaaja. Pian Vincent D'Acostaan osuu ja hän joutuu teholle kriittisessä tilassa. Puikkoihin astuu vastentahtoinen Laura Hayward, Vincentin hartaasta pyynnöstä. Loppua kohti käänteet käyvät vauhdikkaiksi. Hayward kohtaa harhaanjohdettujen kännisten rämekalastajien raivon ja kaimaanin leuat, mutta pääsee kostamaan - ainakin ensin mainituille. Loppu jää avoimeksi vaikka Helenin murhaaja löytyykin. Ehkä. Viimeisellä sivulla olevan kirjeen viesti antaa odottaa jatkoa.

"...

vilpittömät kiitokset ystävällisestä kutsustasi. Ehdotustasi hieman mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että otan tarjouksesi vastaan, ja varsin mielelläni. Olet kenties oikeassa siinä, että viimeaikaiset tapahtumat ovat vaatineet veronsa itse kultakin... Vastauksena kysymykseen: ajattelin ottaa mukaani 16-kaliiperisen Purdeyn,.410-kaliiperisen päällekkäispiippuisen H&H Royalin ja .300-kaliiperisen pulttilukkoisen H&H: hirvenmetsästykseen. 

Sydämellisin terveisin A. Pendergast"

Houreuni kuvaa hirtehisellä tavalla Louisianan ja Missourin räme- ja mangrovesoita. Välillä teksti tuntuu muuttuvan eläviksi kuviksi hajuineen ja äänineen. Kirjassa esiintyy termi bayou, jota ihmettelin. Nettisanakirja antoi sille suomenkieliseksi vastineeksi sanan lutakko. Mielestäni verraton ilmaus. Maisemakuvan löysin Pinterestistä, se on nimeltään Sunset on the Bayou of Louisiana ja tekijä Bacon Baron. Netistä nappasin myös kuvan pyssystä joka voisi kuulua Pendergastin kokoelmiin.

Kuva www.hollandandholland.com

"Hoi kaimaani, 
oletko maistanut kaimaani vai 

mihin rämeikköön 
se on taas luikahtanut?" 

Maapallon
eläinkuvasto
WSOY 1951

Rouhetta myllystäni ja mustikasta mummon piirakka

Syksy saa. Ja sieniä sataa. Lauantaina vietettiin linnoituksessakin Luonnon päivää. Dagen efter taivasteltiin nykynuorison holtitonta juhlimista ja sitä seurannutta törkeää siivottomuutta. Mikä nuoria oikein riivaa, eletäänhän sentään 2000-lukua ja ympäristötietous on huipussaan? 1990-luvullahan tämä ei ollut lainkaan tavatonta, vaan suorastaan jokaviikonloppuista. Ja silloinkin päiviteltiin nykynuorisoa. Itse asiassa minä päivittelin nykynuorisoa jo vuonna 1971 tullessani kirjoitusten jälkeen kesäheinähatuksi Suomen muinaistieteellisen toimikunnan haravalinjalle Suomenlinnaan. Kun poimin ensimmäiset pullonsirpaleet ja todistin toisten syntyä, olin tuohtunut ja sydämistynyt. Kunnes löysin tunnelin päästä kaikkea muuta kuin valoa. Kakkaa.  Tällaista se on maailmanperintökohteessa toisinaan, mutta syksyä kohden helpottaa. Ja huomatkaa! Koululaiset olivat sunnuntaina käyneet siivoamassa jälkensä, mikä on kyllä ainutlaatuista. Siitä kolminkertainen hip-hip-hurraa heille ja some-julkisuudelle.

Pala kakkua - ja paljon muuta, kuvat Wolfgang Kleinschmidt

Näistä tuumailuista voikin luontevasti loikata leipomiseen. Leivontakirjojen aatelia on Leila Lindholmin Pala kakkua ja paljon muuta 2012. Suomennos on Pirjo Muurisen, kustannus Mäkelän. Olen toteuttanut useitakin Leilan luomuksia, ja joitakin olen kehitellyt oman käden mukaan. Maukkain ja murein murotaikina löytyy tästä kirjasta, samoin loistava vuokaranskanleivän ohje, jota olen tosin ehtinyt muokata moneen otteeseen, mutta perusohjekin on jo sinällään erinomainen. Käy myös Leilan omilla sivuilla:  http://www.leila.se/.  Keväisen hurhaduksen jäljiltä kaapistani löytyy viljamylly, jolla pyöräytän rouhetta leipiini uudenlaista suutuntumaa antamaan. Rouheella olenkin muokannut Leilan ranskanleivästä  moniviljaisen paahtoleivän kadottamatta kuitenkaan alkuperäisen ohjeen muhevuutta.

Rouheinen paahtis

50 g hiivaa
1/2 l kädenlämpöistä vettä
1 rkl hunajaa
1 rkl agaavesiirappia
1 dl oliiviöljyä
n. 1 rkl merisuolaa
1 dl ruis- tai spelttirouhetta
1 dl ruis- tai grahamjauhoa
n. 9 dl erikoisvehnäjauhoa

Murenna hiiva veteen, lisää hunaja ja siirappi, oliiviöljy ja sula. Sekoita, kunnes hiiva on liuennut. Lisää rouhe ja jauhot hissukseen sekoitellen ja alusta pehmeäksi ja kimmoisaksi. Kohota liinan alla kaksinkertaiseksi (n. 40 min.). Voitele kaksi leipävuokaa ja jauhota ne seesamin tai unikon siemenillä. Jaa taikina kahtia, vaivaa hiukan kumpaakin ja pyöräytä kahdeksi limpuksi. Laita limput vuokiin ja kohota kaksinkertaisiksi. Voitele limput vedellä ja ripottele halutessasi pinnalle siemeniä ja sormisuolaa. Paista leivät 200-asteisen uunin keskipaikkeilla puolisen tuntia eli kunnes ovat kauniin värisiä. Jäähdytä ritilän päällä. Paahtari on parhaimmillaan hyvin jäähtyneenä, ehkä jopa seuraavana päivänä, jos malttaa odottaa. Oikein hyvää se on aprikoosi-rosmariinihillon kanssa. Ohje löytyy edellisestä blogistani: Teresa Välimäen aprikoosi-rosmariinihillo kirjasta Purkissa! https://www.kirja.fi/kirja/teresa-valimaki/purkissa/9789510394403/

Komo-viljamyllyn löysin netistä. Koska kyseessä on saksalainen tuote, aloin oitis luottaa siihen. Olisin toki hankkinut toiseen mahtavaan saksalaiseen, Boschin Mummiin, liitettävän motorisoidun myllyn, mutta mallini on vanha, eikä lisäosia saa. Ostin Mummin muuten 1988 ollessani mainostoimistossa copyna. Teimme silloin Boschin kodinkoneille mainontaa ja tulipa työn tiimellyksessä käytyä Münchenissä firman tehtailla. Ja ihastuttua baijerilaisiin maisemiin.
Koneet seis! Komo-viljamyllyä on kevyt veivata käsin ja rouheen karkeutta on helppo säätää. Rukiin- ja speltinjyviä tilasin verkosta, muistaakseni Ekolosta. Vai oliko se Ruohonjuuri? Tästä Komo-myllyjen sivulle.
Paras mustikka-aika on loppusuoralla, joten menkää metsään, te tervejalkaiset! Tai torille. Olen tehnyt tänä kesänä perinteistä pullataikinapiirakkaa, Leilan murotaikinapohjaan leivottua mustikkapiirakkaa ja muunneltua neuvontakokkien marjapiirakkaa (Nopea marjapiirakka).

Nopeasti upea mustikkapiirakka
2 munaa

2 dl sokeria
2 dl kermaa
70 g voita sulatettuna
1 dl kaurajauhoja
3 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
2 tl kardemummajauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 litra mustikoita +1 dl intiaanisokeria + 1 rkl perunajauhoa

Anna mustikoiden oloutua sokerin kanssa sen aikaa kun teet taikinaa: sekoita munat ja sokeri, lisää joukkoon kerma ja voisula. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne muna-sokeri-kerma-voisula-seokseen. Älä vaivaa turhaan, ettei taikina sitkisty. Levitä taikina leivinpaperin päälle uunipannulle. Ripottele päälle marjaseos, paista 200 asteessa noin 25 minuuttia eli kunnes on mukavan ruskettunut. Syö hiukan jäähtyneenä vaikkapa vaniljakastikkeen kera. Voit myös hunnuttaa piirakan palaset tomusokerilla tarjolle laittaessasi.

"If I had a hammer", lauleskeli Hemmo Hai odotellessaan
päivän lihatoimitusta.
Maapallon eläinkuvasto WSY 1951

Kellä kurkku purkissa, sillä hillo silmässä.

"Kuka enää hilloaa, kun kaupasta saa ihan hyviä tuotteita ja pakastimetkin on keksitty?" kyseenalaisti tuttavani pontevat aikeeni muuttaa loppukesän niukka sato letun päälle lusikoitavaan muotoon. Siitä on nyt yli kolmekymmentä vuotta. Silloin oltiin arkisempia ja käytännöllisiä, pois kaikenlainen hillokellarifilosofointi! Asiaan, pakastimeen. Kylmä totuus. Onneksi on monta satovuotta vierinyt ja koittanut jälleen aika, jolloin hillous on ihan hellintä ydintä. (!)*

Meillä on ilo olla kylmäkellarin haltijoita. No ei se nyt ihan luotettava ole: pari talvea sitten oli päässyt viilennys simahtamaan sillä seurauksella, että mansikkahillot homehtuivat, ne kun ovat niin kovin herkkiä. Joskus yritettiin varastoida myös porkkanoita, mutta nahistuivathan nuo raukat melko sukkelaan.

Hillittömimpinä hillouskesinä on tehty herkkukurkkuja, mansikkahilloa, minttuhyytelöä, karviaishilloa, raparperisosetta, porkkanamarmeladia, kuningatarhilloa, ja sitten vielä suolasienet ja Pirkon suppispikkelsi! Ah ja voih. Hyllyssäni kököttää kolme pätevää alan opusta. Niiden innoittamana olen löytänyt uusia nyansseja kellarihyllyjen valikoimiin.

Sadonkorjuun juhlaa, aukeama, kuva Linda Burgess

Englantilainen Sadonkorjuun juhlaa
tarjoaa kansitekstin mukaan
"yli 175 hillojen, pikkelssien, leipien, kakkujen ja juomien valmistusohjetta sekä ideoita kukkien kuivattamisesta ja asetelmien sommittelusta."

Kirjan upeat valokuvat ovat Linda Burgessin ja teksti Rosamond Richardssonin. Suomennos Laila Rauhamaan ja kustantaja Kolibri. alkuperäinen teos ilmestyi 1990 ja suomenkielinen 1992. Kirja on nykyiselläkin mittapuulla tarkasteltuna kaunis. Mutta ilmestyessään se oli mykistävä. Kauniita kuvia, houkuttelevia ohjeita, joista useampia tuli kokeiltuakin yhden jos toisenkin kerran.
Jaan iloksenne paahtoleivän parhaan kaverin, Kurpitsavoin ja lampaan lemmikin, Minttuhyytelön.

Kurpitsavoi (kirjassa nimellä Kurpitsasäilyke)
1,8 kiloa kuorittua kurpitsaa, josta on siemenet poistettu
225 g voita
6 sitruunan raastettu kuori ja mehu
Paloittele kurpitsan hedelmäliha pieniksi kuutioiksi ja anna oloutua puoli tuntia. Suodata liika neste siivilävaatteen läpi. Pane kaikki ainekset kattilaan ja kuumenna hitaasti kiehuvaksi. Keitä hiljalleen 20 minuuttia tai kunnes keitos sakenee. Tölkitä. annoksesta tulee n. 3,5 kg.

Minttuhyytelö

Sadonkorjuun juhlaa, aukeama, kuva Linda Burgess

2,3 kg happamia ruokaomenia paloiteltuina ja siemenettöminä
1,1 l vettä
4 tuoreen mintun versoa
3 dl säilöntäetikkaa
sokeria
n. 1 dl hienonnettua tuoretta minttua

Pane omenat, vesi ja mintunversot isoon kasariin. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä miedolla lämmöllä hiljakseen niin kauan että seos soseutuu (n. 45 min.). Sekoita välillä. Lisää etikka ja keitä viisi minuuttia. Suodata sose mehuksi siivilävaatteen läpi yön yli. Mittaa syntynyt mehu ja kaada kattilaan 450 g sokeria kuutta (6) mehudesiä kohti. Sekoita miedolla lämmöllä, kunnes sokeri on sulanut. Lisää lämpöä ja keitä kunnes seos alkaa hyytelöityä, vähintään 10 minuuttia. Nosta kattila liedeltä, kuori tarkkaan vaahto ja lisää hienonnettu minttu. Jäähdytä ja sekoita lopuksi. Tölkitä. Annos noin 3 kg.

Silloin 1980-luvun alkupuolella, pakastusaikoina, säilöntäkirjat eivät olleet noin näyttäviä, joten ei ole ihme että lankesin englantilaisopukseen suorilta jaloilta. Ja kuitenkin olen lukuisia säilykkeitä tehnyt juuri sen vaatimattoman nidotun ja nyt jo haalistuneen säilöntäkirjan ohjeilla. Kirjan nimi on Säilö maut ja vitamiinit, tekijä Tellervo Anttila ja kustantamo Kauppiaitten 1979.
Oikeastaan hillohöperö ei muita kirjoja tarvitsekaan, onhan Tellervo Anttilan opas kaiken kattava ja helppotajuinen. On säilöntäkalenteri ja hauskoja vinjettikuvia. Jopa värivalokuviakin kellarin houkuttelevista hyllyistä. Aion jälleen koetella kärsivällisyyttäni ja valmistaa makoisaa Porkkanamarmeladia. Kurkut taidan jättää ensi kesään, samoin vihreät tomaatit, siitä yksinkertaisesta syystä, että kasvimaa ei ole niitä kasvattanut, vaikka olenkin lukenut sen äärellä venäläistä kansansatua "Pöytä kata itsesi" hieman muunneltuna.

Porkkanamarmeladi
1/2 kiloa porkkanoita

Rautavaara-Tuomola:
Hyötykasvit värikuvina

3 sitruunaa
1/2 litraa vettä
6 dl sokeria
1. Pese ja kuori porkkanat, leikkaa ne veitsellä tai leikkurilla ohuiksi suikaleiksi.
2. Keitä porkkanat raastetun sitruunankuoren kanssa vedessä pehmeiksi. Lisää sokeri ja sitruunoitten mehu.
3. Keitä kunnes marmeladi on kirkasta ja sakeaa. (Tässä kohtaa suosittelen kärsivällisyyttä!)
4. Tölkitä marmeladi kuumennettuihin, puhtaisiin lasitölkkeihin tai pieniin ruukkuihin. Sulje heti.
5. Jäähdytä ja säilytä viileässä.

Uusin tölkityskirjani on Teresa Välimäen Purkissa! Sitä saattaa vielä saada kirjakaupoista ja jollei niistä, niin ainakin kirjastosta. Kirjan kauniit kuvat ovat Laura Riihelän, toimitus Johanna Lindholmin, graafinen suunnittelu Timo Hämäläisen ja kustannus WSOY:n 2013.

Resepteissä viehättää raikkaus ja tekemisen mutkattomuus. Ja kokeilujen perusteella voin sanoa, että ohjeet ovat luotettavia. Kirjasta olen kokeillut monia reseptejä, muun muassa pikkusipulit balsamicossa ovat olleet ruokapöydän suosikkeja. Ylitse kaiken mielestäni on Aprikoosi-rosmariinihillo, jonka jaan kanssanne ilomielin. Hillo on melkein marmeladimaista ja on herkullista vaikkapa juuston kanssa.

Aprikoosi-rosmariinihillo
500 g tuoreita aprikooseja

Aukeama kirjasta Purkissa!

3 rkl hienonnettuja tuoreita rosmariininlehtiä
1/4 dl vettä
250 g hillosokeria ja 1 sitruunan mehu

Pese aprikoosit ja lohko ne neljään osaan, poista kivet ja laita lohkot kattilaan. Lisää rosmariini ja vesi. Kuumenna, kunnes alkaa muodostua vesihöyryä. Lisää joukkoon hillosokeri koko ajan sekoittaen. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä miedolla lämmöllä 10-15 min. eli kunnes hedelmät ovat hajonneet soseeksi. Kuori vaahto pinnalta ja nosta kattila liedeltä. Lisää lopuksi sitruunan mehu ja sekoita tasaiseksi. Anna hillon jäähtyä hieman ja purkita se sitten puhtaaseen kuumaan purkkiin. Sulje huolellisesti ja säilytä viileässä.
(Olen hiukan muokannut tekstiä alkuperäisestä.)

Taidanpa vielä palata näihin teoksiin tuonnempana, syksymällä.
Lopuksi päivän kuva, jossa tanssahtelee muutama vapaakiduksellinen.

"Svengaa niin että kitapurjeet lepattaa!" 
postasi puuetana frendeille
elokuun hurjissa
allasbailuissa.

Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

*) Ilmaisu esiintyy tässä puhtaasti ironisoivassa mielessä. Samaan kastiin lukisin myös business- ja työelämämantrat "mukavuusalue, pitchaus, voimaannuttaminen, ottaa haltuun" ja mitä niitä kaikkia onkaan. Onneksi olen unohtanut, tuumaa eläkeläinen. Ikävää, mutta totta: ihan sitä ydintä itseään tuli vastaan tavallisessa kaunokirjallisessa teoksessa ilman huumorin häivääkään. 

Kaksi aikakautta, kaksi särkynyttä sielua - Jälleenrakennus ja Hajaannus koskettavat

Lauantaina rymisteli linnoitukseen ukkonen - pitkästä aikaa. Onhan noita nähty, vaan ovat olleet perin vaisuja Suokin korkeudella. Nyt oli pojassa puhtia. Puut heittäytyivät vaakatasoon ja halkeilivat mahtipontisen syöksyvirtauksen kourissa. Salamoi niin että silmät sihisivät... On se hienoa asua paksujen kiviseinien suojassa, kun ulkona luonto on jylhä ja rajumyrskyt pauhaa. Muistan eräänkin elokuisen myräkän, kun salama sihtasi suoraan kassumme katolla törröttävään telemastoon. Siinä keittiönpöytä hypähti ja vinkkulasit läikkyivät. "Taisi osua johonkin likelle", tuumasi emäntä. Vasta seuraavana päivänä selvisi että muutaman metrin päähän katolle. Toisen rapun sähköt menivät.

Tuli sateen ropistessa luettua oman maan lahjakkuuksien tuotantoa: Jenni Linturin Jälleenrakennus ja Markku Rönkön Hajaannus. Molemmat kertovat omanlaisensa tarinan mielen särkymisestä, ihmisistä sen liepeillä, sen sisällä. Heti sodan tauottua ja melkein eilen.

Linturin kansi: Tuomo Parikka, Rönkön kansikuva: Getty Images

Jenni Linturi: Jälleenrakennus, Teos 2017

Linturi kiteyttää tunteet timantiksi. Ja runollisiksi kappaleiksi. Hän ei puhuttele, hän ravistelee. Tämä kirja, Jälleenrakennus on niin surullinen, että kouraisee. Kirjan kohtaloissa palataan Malmille, josta edellinen kirja kertoi, mutta nyt ollaan laskeutumassa rauhan aikaan. Kaksospojat Olavi ja Kalevi ovat palanneet sodasta. Kaunaiset sisarukset - poikien äiti, näyttelijä Ingeborg ja täti Lettu (Elisabeth) - yrittävät hallita perheen elämää kumpikin tyylillään. Keskinäisen katkeruuden syykin selviää kirjan mittaan: poikien isä Oiva. Hän kuoli sodan aikana muttei sodassa - luodista, vaan ei vihollisen. "Oli vain yksi asia, jota Lettu ei antaisi Ingeborgille koskaan anteeksi. Sitä, että hän oli syntynyt. Sillä tottahan se oli, että ilman Ingeborgia Oiva olisi jäänyt Letulle. Ja silloin Oiva olisi ollut vielä elossa. Ja Lettu tietenkin." 

Sota rikkoi Kalevin. Lettu päätti että Kalevi kuuluu mielisairaalaan ja niin hänet vietiin Lapinlahteen paranemaan. Lettu kertoi myös kuulleensa torikauppiaalta että mielisairaus voi johtua siitä, että lapsi on saanut alkunsa intohimosta, passioonista. Toki opettajaihminen tiesi sen

Hietsu 1947 Finna / Kannisto V.

olevan höpönlöpöä, mutta vallanhuumassaan halusi asialla sisartaan kiusata. Letun häpeän ja Ingeborgin lepsuilun takia Kalevi käy Lapinlahdessa läpi koko "modernin mielisairaanhoidon", eikä loppu ole onnellinen. Linturi kuvaa riipaisevasti Kalevin ajatuksia ja olemassaoloa, sivullisuutta, harhaisia hetkiä ja takautumia sotatantereelta. Kalevilta viedään sairaalassa se, mikä hänet olisi voinut parantaa, kynä ja paperi. Sillä Kalevi on taiteellisesti lahjakas, mutta taiteellisuus on heikkoutta, sehän jo sodassa hänelle opetettiin. "Kalevi nousi istumaan. Huopa valahti paljaalta iholta, kutitti. Vatsaa kouraisi. Nälkä. Se oli ensimmäinen tunne, joka tuntui tutulta. Apuhoitajan mukaan Kalevi oli väärässä siinä ja kaikissa muissakin tunteissa. Papereissa luki, että hän oli harhainen. Eikä ylimääräistä ruokaa ollut, ei edes terveelle. Ja Kalevi ei ollut terve, se hänelle oli tullut selväksi."Onko kirjassa muita sympaattisia henkilöitä kuin Kalevi ja hänen kohtalotoverinsa mielisairaalassa? Sodanjälkeisessä kaaoksessa kohtaa evakkoihin liittyviä ennakkoluuloja, oman reviirin menetyksen pelkoja ja hulluuteen liittyvää häpeää. Ja raadollisen kaiken keskellä yksin olevan, sodan järkyttämän ihmisen.

"Närhi lehahti lentoon läheisestä puskasta, nousi kohti palelevaa taivasta. Ingeborg naurahti sen menolle. Lettu käski hänen vaieta, ajatella Euroopan tilaa, Nürnbergissä käytävää oikeutta, isänmaan raskaita rauhanehtoja. Ilosta ei ehkä saanut sakkoja, mutta moraalitonta se oli. Se oli varma asia.

- Mitä muutkin ajattelisivat, jos näkisivät sinut nyt.

- Eihän täällä ole ketään.

- Minä olen. "

http://www.teos.fi/kirjat/kaikki/2016-syksy/j%C3%A4lleenrakennus.html

Lapinlahden sairaala 1940-luvulla Finna / Eino Heinonen

Markku Rönkkö: Hajaannus, Like 2016

Luettuani Hajaannuksen ihmettelin, miksi se oli päätynyt Akateemisen ale-kaukaloon. Näin hieno kirja. Ajallemme ominaisen pinnallisuuden pureva kritiikki. Nautittavaa kieltä, jota on ilo lukea. Vinosti kaartuvaa huumoria, joka pistää hörähtelemään jopa vakavissa paikoissa. Sillä vakavasta asiasta on kyse. Ihmisen hauraudesta ja haavoittuvuudesta, kateudesta ja pakenemisesta. Hajaannus on tarina Kirrestä, joka ankeasta lapsuudestaan huolimatta yltää yhä ylemmäs tutkijapiirien feministihisseissä. Hajaannus on Kirren ja Jalin rakkaustarina ja kertomus menestyneistä ihmisistä, paremmista piireistä. Heillähän on kotiapulainen! 

Rönkkö esittelee meille romaanihenkilönsä taitavasti, ja varsinkin Kirren tulee lihaksi ja vereksi. Samoin hänen suhteensa Elinaan, ystävään, josta tulikin petturi. Ystävään, jonka petos vanhojen lastenvideoiden myötavaikutuksella laukaisee psykoosin. Syvälle säilötyt muistot pulpahtavat pintaan. Hyväksikäyttöä on ollut ennenkin. Sillä hyväksikäytetty Kirre on nytkin, puolisonsa ja ystävänsä pettämänä. Mutta Elina onkin täydellinen - toisin kuin Kirre. "Me vanhenemme, Elina ei. Hän ei saa selkäläskejä. Hänellä ei ole toisen päivän tukkaa. Hänen ei tarvitse syödä ruoansulatusta edistäviä suolistobakteereja. Hänen perseensä ei laskeudu, laahaa, hupene, kuihdu. Se säilyttää kaaret, jotka saavat miehet huokailemaan ja hakemaan talouspaperia." 

Rönkkö rakastaa naisiaan, mutta kuinka on miesten laita? Aika kuivakiskoisia, narsistisia, pinnallisia ja keskenkasvuisia ovat. Paljon on Jalilla kirjasivistystä, mutta sydämen sivistys on jäänyt heikommalle koulutukselle. 

Hän on korkeassa 

Yliopisto-opiskelijoiden keskustelupiiri 1931 Finna / Pietinen

asemassa olevien vanhempien vesa, joka on saanut kaiken. Mutta hänkin joutuu loppujen lopuksi punnitsemaan tosielämän osaamisensa, kun Kirre sairastuu ja lapsesta on huolehdittava. Ja samaan putkeen romahtavat täydellisen Elinan kulissit. "Soitan myös Jerelle muka tietämättömänä heidän tilanteestaan. .. -Daami pukkaa mitskun ulos toukokuussa, hän kertoo koreilemattomaan tapaan tulevasta lapsestaan ja sanoo Elinankin heilutelleen peittoa eri puolilla Turkua. Ylipäätään hän pitää pariliiton uskollisuutta vanhanaikaisena ja pitkässä juoksussa ohimenevänä ilmiönä." Rönkkö paljastaa henkilöiden raadollisuuden ironiallaan. Hänen tarkalta ilmaisultaan eivät säästy ovelimmatkaan kauppamiehet. Loppua kohden mennään kuin trillerissä, joten jos vielä olisin kirjastotäti, miettisin mihin genreen kirjan lopulta pukkaisin. Loppuratkaisu on oivallinen! Lukekaa. Mutta varoitus: teos sisältää akateemista sanastoa. Aika hyvin veivattuna, kylläkin. Ja kosto, kosto on aina suloinen. Se saattaa jopa parantaa paremmin kuin aika. http://like.fi/kirjat/hajaannus/

"Yöllä kuukin on kuumempi ja tipu maukkaimmillaan", runoili Genetta, frendien kesken Kinsti, kun mutsi päiväunilta yllätti. Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Palat pinossa kaamosrikokseen Pettersson!

Eilen alkoivat koulut. Onneksi ei tarvinnut mennä. Tutkailin Facebook-postauksia ja totta tosiaan: ajat ovat muuttuneet, Bob D. Nykyään ollaan hellin tuntein ja rakkautta täynnä ekana koulupäivänä. Ainakin minun kohdallani oli ennen vanhaan, silloin viiskyt-kuuskytluvulla toisin. Kouluun mentiin kun oli pakko ja kansalaisoikeus. Helmivelliä, makaroonivelliä, ruisvelliä, velliä. Kolmiojuusto!

Keskellä olen

Tuli kuitenkin suoriuduttua siitä, ajoittain erittäin pitkin hampain. Ja joku taisi kiusatakin alkumetreillä, olisiko ollut Pirkko L. Ei mitään sellaisia kauheuksia kuin nykyään, mutta pelottavaa kuitenkin. Muistaakseni äitini lopetti kurmottamisen lyhyeen opettajan myötävaikutukselta.

Olen tehnyt mainion dekkarilöydön. 

Jollei se nyt aivan iloisemmasta päästä ole, niin keskitasoa korkeammalta kuitenkin. Kirjailijan nimi on Lars Pettersson. Hän on luonut veret seisauttavia tilanteita hengityksen pysäyttäviin maisemiin Koutokeinoon (suomeksi Kautokeino). Sankareina puolisaamelainen juristi Anna ja hänen erakoituva poromiesserkkunsa Nils Mattis, sivuhenkilöinä melkein entinen poliisi ja kilpahiihtäjä Kristiansen ja Annan saamelaisen äitivainaan perhe täteineen, setineen, serkkuineen. Petterssonilta on nyt julkaistu suomeksi kolme Koutokeino-kirjaa: Koutokeino kylmä kosto (suom. Sanna Korpela 2014), Verijäljet lumessa (suom. Salla Korpela 2015) ja Kaamosmurhat (suom. Jänis Louhivuori 2017). Kaikki kolme Minervan Crime Clubilta.

Koutokeino-sarja on tervetullut herkku skandidekkarien jengiin. Mennään syvälle tunturiin ja aidosti, jopa röyhkeästi. Ollaan henkeen ja vereen paikallisten asukkaiden puolella ja kuvataan säälimättömästi heidän työtään ja selvitytymistaisteluaan. Kun tällainen etelän ihminen on tiedostamattaankin taipuvainen romantisoimaan ja mytologisoimaan saamelaiset ja kaiken, mikä tuntureilla elää, niin Pettersson siivoaa suomut silmiltä. Hänellä on perin yhteiskunnallinen ote. Kyytiä saavat niin hyysäilevät poliitikot kuin paikalliset, korruptoituneet päättäjät, jotka käyttävät ikiaikaista valta-asemaansa siekailematta hyväkseen.

Pallakselta 1972 postitettu kortti

Eteläruotsalaisen rusketuksen alla (ja miksei suomalaisenkin) ajattelee usein, että Lappi on lintukoto, jota eivät nykypäivän murheet kosketa. Mutta kuinka ollakaan...

Suomeakin ravistellut pakolaiskriisi konkretisoituu raskaasti Kaamosmurhissa. Ja kun poliisin voimavaroista säästetään, näkyy se juuri syrjäseuduilla, joissa porovarkaudet ja oudot vahingonteot rehottavat. Päähenkilö Anna Magnusson on vielä ensimmäisessä kirjassa töissä syyttäjänä Tukholmassa. Sittemmin hän ottaa huolehtiakseen äitinsä ja lopulta myös isovanhempiensa poroista sukunsa siidassa ja muuttaa Koutokeinoon. Kuten kaikkialla, myös täällä vellovat ennakkoluulot ja vanhoja kaunoja pidetään hengissä sukujen voimin. Helppoa ei ole. Mutta luonto palkitsee. Rikokset ovat samoja Kuotokeinossa kuin muuallakin maailmassa. Murhia, varkauksia, raiskauksia. On halki-poikki-pinoon-paloittelijaa, tuhopolttajaa ja Afganistanin sodassa henkisesti vaurioitunutta tarkkampujaa. Ja lempi leiskuu myös Venäjän rajan yli. Petterssonia lukiessaan oppii aivan uuden näkökulman pohjoiseen. Samalla voi tarkistaa myös terminologiansa ja kansanpukutietoutensa.
http://www.minervakustannus.fi/kirjailijat/index.php?selaa=p&kirjailija=726

Itse olin nuorena ja nättinä joutua poromiehen rouvaksi Pallakselle, kun Arvi tuli puhemiehenä

Aino taitaa olla kameran takana

tarjoamaan veljen- tai siskonpoikaansa (Arvi kuvassa lapinpuvussa ja sulhaskandidaatti hänestä oikealla, minun vieressäni). Olimme ystäväni Ainon ja hänen sisarensa porukan kanssa kevättalven hiihtoreissulla Pallaksella 1972 ja asuimme Rantakokon majalla kimppamajoituksessa. Kuuntelimme Kaisa Korhosta - Työstä ja taistelusta on syntyvä solidaarisuus - ihailimme upeita revontulia ja olimme eksyä tunturiin. En ihan tarkkaan muista, miksi ja missä Arvi veljenpoikineen oli meidät vaimoainekseksi havainnut, mutta olimmehan Ainon kanssa ihan vapaita vaikka poromiehen morsmaikuiksi! Toisin kuitenkin kävi. Oliko ratkaisu huono? Enpä taida lähteä jossittelemaan, niin erikoisia miesvalintoja olen sen Lapin-reissun jälkeen tehnyt.

"On siinä samaa näköä", 
tuumi Patagonian-Mara, 
kun kaimaansa Marttiin aavikolla törmäsi.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951