Pieni elämä ja Vegetaristi, ehkei ihan iltasatuja

Nimipäivä. Helenan päivä.
"Tänään on lauantai, heinäkuun 31. päivä, tänään onnittelemme Helenaa", selosti radioääni Naistenklinikan synnytyshuoneessa aamuvarhaisella 35 vuotta sitten. Hiukan ennen kahta päivällä syntyikin kuopukseni. Hienoa kun ihan radiossa onniteltiin tulevasta tapahtumasta! Nimipäivät ovat lapsuusmuistoissani merkittävämpiä kuin syntymäpäivät. Vietimme nimittäin kesälomia Hauholla

Torvoilan Yli-Simolan täysihoitolassa ja emäntä oli kaimani. Helenan päivänä oli kahvipöydässä aina mansikkainen täytekakku. Voi sitä onnea! Asuimme alkuun päätalossa ja sittemmin kanalan yhteydessä olevissa vierashuoneissa. Seinähirsissä tikitti kuolemankello, kanat kaakattivat, maantien varressa istuskeltiin maitolavalla, haukiakin sain virvelillä. Lumpeet kukkivat, malluaiset vesihiihtivät ja punkit irrotettiin voilla. Ja haikeita silmäyksiä luotiin talon hauskannäköiseen poikaan, tulevaan isäntään. Viisi-kuusikymmentäluvulla kesävieraat olivat maatalossa lisätienesti.

Kuva et-lehden jutusta 4.5.2014

Vieraat löysivät paikkansa heinäpellolta, saunan lämmityksestä, marjanpominnasta ja kattotalkoista. Me lapset uimarannalta tai heinäladosta. Tikkaa heitettiin, Eeva-sarjaa luettiin ja kirjeitä kirjoitettiin, hevosella pääsi ajelemaan joskus - jos uskalsi. Saunalimonadit saatiin ostaa emännän kellarista, Greippi Palma oli suosikkini.

Tänään tarjolla on pilvistä ja sadekuuroja. Meneillään on miltei helteetön kesä. Siis mitä oivallisin syy tarttua kirjallisuuden ehtymättömään tarinavakkaan ja avata se: voi ihme mitä sieltä löytyykään. No, olkoon menneeksi, aina ei osu kohdilleen, mutta kun oikein kaivaa, niin kyllä.

Kovasti on hehkutettu kevään ja kesän kirjallisuusarvosteluissa Vegetaristia ja Pientä elämää.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä, Keltainen kirjasto, Tammi 2017, suomennos Arto Schroderus

Juuriltaan havaijilaisen Hanya Yanagiharan toinen romaani on perin juurin amerikkalainen kasvukertomus. Rankka tiiliskivi kokeneellekin lukijalle. Sivuja on yli 900. Mutta ei hätää: teksti vetää. Ainakin ensimmäiset kolmesataa sivua. Sen jälkeen on pakko pitää paussi ja miettiä, olisiko hirveän syntistä hiukan harppoa... Sillä niinpä kävikin, että paikoitellen hiipii tajuntaan tunne siitä, että kirjailija olisi voinut käyttää henkistä stilisoijaansa hiukan ahkerammin ja tiivistää, tiivistää. Teksti on silti niin hienoa ja tarina niin järisyttävä ja kiinnostava, että kannattaa sinnitellä loppuun saakka. Jenkeissä kirja oli sensaatio, minkä ymmärtää, koska tarina sivuaa arkoja aiheita: muun muassa uskonnollisen yhteisön ja koulukotien lapseen kohdistunutta hyväksikäyttöä. Hyväksikäytön haavat eivät parane koskaan. Tämä kammottava trauma on teoksen punainen lanka, näkymätön koura, joka pitää päähenkilöitä ja lukijaa otteessaan koko matkan ajan. Ystävyys ja siihen liittyvä pyyteetön rakkaus kantavat ja tarinan henkilöiden kohtalot nivoutuvat toisiinsa tiiviisti, vaikka kunkin lähtökohdat ovatkin sangen erilaiset ja joidenkin kohdalla sattumalta löytyneet oikeat ihmiset ovat pelastaneet tuholta. Neljä opiskelutoveria muuttaa New Yorkiin, ja kuinkas sitten käykään? Särkynyt juristiopiskelija Jude, hyvännäköinen näyttelijä-tarjoilija Willem, valovoimainen taiteilijanalku JB ja pitkästynyt arkkitehti Malcolm kehittyvät yhdessä ja erikseen, lähentyvät, etääntyvät ja lähentyvät, mutta pitävät yhtä koko aikuisuutensa - kunnes kuolema heidät erottaa.  Näin upeasti kirjoitettuja kirjoja soisi löytävänsä useamminkin, mutta hiukan vähemmillä sivuilla varustettuna, kiitos. "Oli kaksi tapaa unohtaa. Monta vuotta hän oli kuvitellut (ei kovin kekseliäästi) holvin, jonne hän päivän päätteeksi keräsi kuvat ja tapahtumasarjat ja sanat, joita ei halunnut enää ajatella; hän avasi raskasta teräsovea sen verran, että sai hätistettyä ne sisään ja työnsi sen nopeasti ja visusti kiinni. Mutta tämä menetelmä ei ollut tehokas: muistot tihkuivat silti ulos. Hän huomasi, että ne piti eiminoida eikä ainoastaan varastoida."
http://www.kirja.fi/kirja/hanya-yanagihara/pieni-elama/9789513191771/

Han Kang: Vegetaristi, Gummerus 2017, suomennos englanninoksesta Sari Karhulahti

Nyt on tunnustuksen paikka. En lukenut kirjaa kokonaan, vaikkei se olekaan paksu, eikä

vaikeaselkoinen tai huonosti kirjoitettu. Se oli mielestäni ainoastaan vastenmielinen. Kamala sanoa paljon kehuja ja ylistystä saaneesta kirjasta noin, mutta minkäs teet. Kirja kertoo hiipivästä hulluudesta, mutta kenties vieläkin enemmän korealaisesta yhteiskunnasta, asenteista ja arvomaailmoista. Ja ne ovat kyllä kaukana meikäläisestä niin henkisesti kuin maantieteellisestikin.
Yeong-hye elää perinteisen naisen elämää Etelä-Koreassa, on tottunut alistumaan muiden tahtoon, olemaan miehensä palvelija. Outojen painajaisten myötä hän lopettaa lihansyönnin, tyhjentää kaikki eläinkunnan tuotteet kaapeista ja ryhtyy vegetaristiksi. Seksi aiheuttaa hänelle pahoinvointia, ja hän vieroksuu miestään, joka haisee lihalle. Minäkin vieroksuisin tuota miestä, lukemani perusteella: "Miksi huulesi ovat noin kelmeät? Etkö ole meikannut?" Potkaisin kengät jalasta ja vedin häkeltyneen vaimoni takaisin peremmälle, vaikka hän oli jo pukenut takin ylle. "Aioitko tosiaan lähteä ulos tuon näköisenä?" Kuvajaisemme heijastuivat kampauspöydän peilistä. "Meikkaa uudelleen." Yeong-hyen painajaisunien muokkaama elämänmuutos suistaa raiteiltaan hänen läheisensä maailman, vaarantaa aviomiehen urakehityksen ja johtaa toinen toistaan kammottavampiin tilanteisiin. Yeong-hye katoaa muilta ihmisiltä, häneen ei voida vaikuttaa. Mikään ei voi palata ennalleen... Hyistä ja puistattavaa kerrontaa, erityisesti läheisten asenteet paljastetaan raadollisesti. Lukijaa ravistellaan, ja lukija ravistuu. Jos jaksat lukea tämän, olet oppinut jotain korealaisesta perheestä, ehkä. https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512404933/vegetaristi/

"Tosi mahtava selfie vai mitä?" 
Lepakoiden pärstäkertoimia kirjasta Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951

Kasakoiden kova kohtalo ja erään partisaanin myöhempi elämä - aikamatka Friulista Firenzeen

Huumaavan kuumana viikonloppuna on luontevaa lennähtää etelään, maahan jossa puhutaan kaunista kieltä ja nautitaan erinomaisesta ruoasta. Ja saattaahan siellä silmä levätä komeissa urhoissakin...
Sukkelasti tällainen siirtyminen käy kirjan tai kahden kanssa. Ja samalla voi virittäytyä tunnelmaan juutuubin rytmiryhmän säestyksellä. https://www.youtube.com/watch?v=uNCxfVIUQVQ

Rita Pavone valloitti maailmaa iskelmällä nimeltä Cuore, kun Marco Vichin komisario Bordelli etsi työkseen konnia vuoden 1964 Firenzessä, painolastinaan sodan haavat. Saman sodan, jonka viimeisestä vuodesta Friulin maakunnassa kertoo Carlo Sgorlon.

Carlo Sgorlon, Menetettyjen jokien armeija, Otavan kirjasto 1988, suomennos Marja-Leena Mikkola

Kasakoiden jälkeläinen, kirjailija Carlo Sgorlon (1930-2009) on kirjoittanut hienon kertomuksen Italian Friulista, josta on itsekin kotoisin. Teos avaa sielujemme silmille toisen maailmansodan viimeisen vuoden aina katkeraan loppuun saakka. Se kertoo Martan, viisaan ja tarkkanäköisen palvelijan tarinaa. Se kertoo kasakoiden tarinaa, kasakoiden jotka tulivat petetyiksi, hylätyiksi ja tuhotuiksi, niinkuin niin monet muutkin tuon raakalaismaisen sodan kuohuissa. Pieni, vuorten keskellä rauhassa elämään tottunut Friulin (Friaulin) kylä on jo saanut tottua tuskaan. On menetetty kokonainen mustalaisleiri, ja palvelija Marta kadottanut emäntänsä Estherin samojen härkävaunujen mukana. Saksaan. Leirille. Marta asuu Estherin huvilassa, kun kasakat, maahantunkeutujat ja saksalaisten liittolaiset saapuvat. He asettuvat asumaan kylään, valtaavat talot ja juovat viinat. Kyläläiset kuitenkin tottuvat pian uusiin asukkaisiin ja rinnakkainelo on ajoittain harmonista. Rakkauskin kukoistaa. Loppu kuitenkin häämöttää. Partisaanit ja nälkä ahdistavat ylpeitä kasakoita ja saavat monet heistä ärtymään ja uhmaamaan päälliköiden komentoja. Yhteenotot kiihtyvät, kyläläiset menettävät omiaan ja alkavat vihata "maahantunkeutujia". Osa kasakoista ymmärtää kyläläisten kaunan ja tajuaa myös oman tiensä tulleen päätökseen. Näin on päätellyt myös Urvan, Martan rakastettu rauhantahtoinen kasakkapäällikkö. Se kuinka asiat kehittyvät sodan päätepisteessä ja sen jälkeen, millaisia kärsimyksiä Venäjän arojen hylätty kansa joutuu kohtaamaan, on sydäntä riipaisevaa.
Tämä teos on ajankohtainen.
Se kertoo asian, jonka jokainen täysjärkinen ymmärtää: sodassa ei ole voittajia.

"Hän tiesi kyllä, että ennemmin tai myöhemmin jossakin osassa maailmaa syttyisi jokin toinen sota, toinen sissiliike, ja toiset partisaanit kätkeytyisivät metsiin ja vuorille, ja toiset kylät poltettaisiin liekinheittimillä tai räjähteillä. Tulisi toisia teloituskomppanioita ja toisia kostoja, ja taas koirat haukkuisivat yöllä ajaakseen luolastaan sen, jota maahan tunkeutunut sotajoukko ajoi takaa.(...) Hänellä, Martalla ja kaikilla niillä jotka eivät halunneet sotaa, oli edessään Sisyfoksen työ, joka oli määrä aloittaa yhä uudelleen alusta."
https://it.wikipedia.org/wiki/Carlo_Sgorlon
http://haku.helmet.fi/iii/encore/record/C__Rb1507445__Ssgorlon__Orightresult__U__X4;jsessionid=D6854AD92220CFA2D46FACF0A41EE4B7?lang=fin&suite=cobalt

Marco Vichi, Komisario Bordellin likaisin tapaus, Aviador 2017, suomennos Enneli Poli
Kannen kuva: Yari Marcelli, kannen suunnittelu: Matti Vuohelainen

Marco Vichin komisario Bordelli ei ole nimestään huolimatta sutenööri, vaan aivan tavallinen firenzeläinen mies 1960-luvun alkupuoliskon tavoilla ja asenteilla. Vichi vetoaakin lukijansa nostalgian kaipuuseen, mikäli tämä sattuu olemaan meikäläisen kaltainen mummeli. No onhan se useimmiten sangen kelvollinen tapa tarinoida -  ottaa askel elettyyn aikaan ja napsia sieltä tunnelmia ja tuoksuja. Ja jotta siinä ei olisi kaikki, harpotaan välillä kauemmaksikin, toisen maailmansodan aikoihin ja komisarion muistoihin partisaanitaisteluista saksalaisia vastaan. Sodan rippeiden siivoamisesta onkin pohjimmiltaan kyse tässä uutuusdekkarissa, joka ilmestyi tosin alkukielellä jo vuonna 2003. Vichi on kelvollinen kirjoittaja, kesäpäivän ratoksi näitä lukisi enemmänkin. Kieliasu nyt hiukan nyppii: on turhia pilkkuja ja miksi ihmeessä kvestuura? Miksei poliisilaitos ta pääpoliisiasema? Tekstin juoksutuksessa on toivomisen varaa, nyt ei mene niinkuin oikeassa kirjassa. Kun vihdoin on tottunut komisarion yllättävään nimeen ja huitaisee grillikintaalla pilkuille, niin pääsee hyvin kärryille murhasta jos toisestakin. Erityisen vastenmielisiä ovat pikkutyttöihin kohdistuneet väkivallanteot, joiden motiivi löytyy kaukaa menneisyydestä. Kun komisarion ystävä ja tietolähde Casimiro surmataan ja sullotaan matkalaukkuun, komisario on pyörällä päästään. Ja loppujen lopuksi, niinkuin oikeassa elämässäkin: kaikki liittyy kaikkeen ja paha saa lopulta paikkansa. Vai onko hän sittenkään Paha? Vaiko vain sodan ja leirien kauhuilla piinattu sielu, jolle todellisuus on toisenlaista houretta kuin itseään "normaaleina" pitäville?
Vichin komisario on tervetullut kollegojensa joukkoon apurinsa Pirasin kanssa! Kuten asiaan kuuluu, lukijan makunystyröitä kutkutellaan ruoalla, onhan Bordellillakin kirjallisten esikuviensa tapaan lempikuppilansa ja suosikkikokkinsa, Totò, joka on kunnostautunut myös rötöstelyn saralla ja kertoo hyytäviä tarinoita kotikonnuiltaan.
"Ribollita-keiton jälkeen pöytään tuli kanipataa yrttikastikkeessa. Bordelli oli hermostunut, hän söi ahneesti ja joi viiniä kuin se olisi vettä, katsellen kattiloista ja pannuista nousevia höyryjä. (...)
-Olenko koskaan kertonut teille siitä tyypistä kotiseudullani joka vuonna 1955 tappoi kaksostytöt?
-Minusta tuntuu että olet... Bordelli sanoi toivoen ettei Totò jatkaisi.
-Hän oli juuri päässyt hullujenhuoneesta ja löysi tytöt leikkimässä metsässä...toinen oli kymmenvuotias, toinen kahdentoista..
-Oudot kaksoset, Bordelli sanoi. Kokki pysähtyi hetkeksi, ja heilautti sitten kättään ilmassa.
-Ei takerruta pikkuseikkoihin..."
https://www.aviador.fi/kauppa/kaunokirjallisuus/komisario-bordellin-likaisin-tapaus

-Hitsi! Onneksi tuli raidat suoraan kun tää kuvahan on ihan vinossa, hihkui Kissa Maki kavereilleen kemuissa.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Kesät oli kuumia menneisyydessäkin, Marcus Goldman

Kesä on täällä vihdoinkin. Kaksi päivää on aurinko mollottanut taivaalta, ja eilen Altaassa polskutellessani nappasin kroppaani rusketusrajat - jos todella tarkkaan katsoo. Aurinkoinen sää ei estä suomalaista pinkomasta varjoon kirja kainalossa ja lakki korvilla. Lukemiseksi suosittelen muutamaa ihan passelia opusta.

Joël Dicker, Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016, suomennos Kira Poutanen

"Muistan hyvin talven 1990 Floridassa, jolloin Woody astui elämääni eikä enää koskaan lähtenyt pois. Me kolme tulimme välittömästi toimeen keskenämme. Tuosta päivästä alkoi Goldmanin jengin seikkailu. Luulen, että juuri kohtaaminen Woodyn kanssa sai minut rakastamaan Floridaa, joka oli sitä ennen ollut minusta hiukan tylsä. Minäkin jäin Hillelin tavoin tuon voimakkaan ja viehättävän pojan pauloihin."
Joël Dickeriin tutustuin ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten, kun häneltä ilmestyi suomeksi Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Siinä seikkaili päähenkilönä nuori kirjailija Marcus Goldman, joka jatkaa roolissaan myös Dickerin uusimmassa suomennoksessa. Kirja vie mukanaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että paikoitellen olisi ollut viisasta hiukan tiivistää juonen siitä kärsimättä. Tarina kulkee kirjailija Goldmanin kahden sukuhaaran - Montclairit ja Baltimoret - vaiheilla ja katselee elämää enimmäkseen teinipojan vinkkelistä. Oikeastaan tragedia on vain pieni osa kirjaa, mutta takautumat kuljettavat sitä kohti, ja salaisuuksia nousee päivänvaloon. Kirja on lämmin kertomus kolmen serkuksen ystävyydestä, jonka tarkoitus on kestää kaikki koettelemukset yhdessä. Goldmanin jengillä on tietenkin myös yhteinen rakkaus: Alexandra. Marcus pitää omaa sukuhaaraansa baltimorelaisia huonompana ja ihailee serkkunsa Hillelin ja tämän ottoveljen, urheilijatähti Woodyn elämää kritiikittä. Aikuisempana, jo menestyneenä kirjailijana Marcus palaa muistoihin ja avaa ovet todellisuuteen, miten siinä lopulta kävi ja miksi kaikki ei ollutkaan sitä, miltä näytti? Kun asiat selkiytyvät, on aika antaa anteeksi ja korjata menneet. Hieno kirja.
https://www.kirja.fi/kirja/joel-dicker/baltimoren-sukuhaaran-tragedia/9789513190415/

Alix Rickloff, Nanreath Hallin salaisuudet
HarpersCollins Nordic 2017, suomennos Virpi Kuusela

Menneisyyden haamuihin palataan myös sota-ajan Lontoossa 1940-luvun alussa, jolloin sairaanhoitaja Anna Trenowyth on toipumassa sotavammoistaan ja saa siirron edesmenneen äitinsä sukukartanoon Nanreath Halliin, joka on muutettu sotasairaalaksi. Anna ei tunne sukuaan lainkaan, sillä hänen äitinsä Lady Katherine T. karkoitettiin kotoa parikymppisenä, koska hän odotti aviotonta lasta hulttiotaiteilija Simon Hallidaylle. Simon oli maalannut rakastetustaan aikakauden normeihin aivan liian rohkean teoksen Punatukkainen viettelijätär. Lady Katherinen menehdyttyä syöpään ja Simon Hallidayn kaaduttua Sommessa Annan kasvatti Handleyn pariskunta, joka kuoli Lontoon pommituksissa. Saatuaan siirron Nanreath Halliin Anna saa myös tilaisuuden selvittää sukunsa ja ennenkaikkea äitinsä tarinaa. Ja kuten arvata saattaa: mikään ei ole niinkuin päältä näyttää. Nanreath Hallin salaisuudet seuraa lomittain Annan elämää ja hänen äitinsä päiväkirjaa. Kirjailija on onnistunut pitämään juonen koossa huolimatta aikakausien vuorottelusta.  Oikein mukavasti viihdyttävä kirja tämä sukutarina on, eikä siitä puutu jännittäviä eikä yllättäviäkään käänteitä. Kirjaa lukee ajoittain melkeinpä Downton Abbey -hengessä. No ehkä pikemminkin Kate Mortonin (Paluu Rivertoniin) hengessä... "Lady Boxleyn yrityksistä huolimatta se ei ollut enää korsettien ja hillittyjen käytöstapojen, päivälliskutsujen ja äänettömän palvelusväen Nanreath Hall. Lady Katherine ei olisi enää tunnistanut paikkaa. Silti suurissa tiloissa ja laiminlyödyissä nurkissa oli yhä arvokkuutta, ja sen tiilsitä ja laastista huoui muistoja. Sophien oli sanonut kerran, että se suku oli kirottu. Anna ei ollut samaa mieltä... Nanreath Hall oli selvinnyt. Trenowythit olivat selvinneet."
https://harpercollins.fi/nanreath-hallin-salaisuudet

Intian ihmeitä ihan vastapainoksi

Jolleivät kotimaamme helteet riitä, voit singahtaa lepolassessa suoraan Intian kuumudesta värisevään pääkaupunkiin Delhiin ja kokea siellä jotain aivan muuta kuin kartanoromantiikkaa. Mikael Bergstrandin Intia-trilogia on hurmaava äijäkirja, joka kertoo viisikymppisestä Göran Borgista jonka urakehitys copywriterina on jämähtänyt, avioliitto kaatumassa ja elämä kaikin puolin menossa päin prinkkalaa. Göran uskaltautuu kaverinsa kannustamana lomamatkalle Intiaan ja kuinkas sitten kävikään: yhteensattumien ja turistiripulin takia hän ystävystyy Yogiin ja rakastuu Preetiin. Ja jää Intiaan pidemmäksi aikaa, koska huomaa viihtyvänsä. Lue koko sarja, tässä lomalukemiston aatelia. Joskin toisaalta Intia-aihe saattaisi lämmittää ja valaista keskitalven synkässä kymyydessäkin.
Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet, Sumua Darjeelingissa, Omenalaakson guru, Bazar kustannus https://www.bazarkustannus.fi/kirjailijat/mikael-bergstrand/

-Kalako, minäkö?
kysyi Galago äimänä,
kun nimensä ensi kertaa kuuli.
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951

Moi sun muffinsseilles!

Oi tätä kesäistä onnea: vettä sataa niin, ettei voi muuta kuin leipoa! No ainahan voi tanssia sadepisaroiden kanssa, stepata parit fred-astairet. Tai sitten istutella tyhjinä ammotteleviin - ja siksi niin kutsuviin - istutuslootiin jotain kivaa, vaikkapa kurpitsantaimia. Lukeminenkin on oiva sadepäivän harrastus, jos vain löytää luettavaa. Olen tosin viime aikoina avannut monta kirjaa, mutta ei ole juoni vaan jaksanut napata.

Sen sijaan keittokirjoista on aina iloa. Ja keittiöstä myös.
Ensimmäinen keittokirjani oli Tunnelmantekijän keittokirja, jonka sain joululahjaksi isältäni vuonna 1966. Se olikin kauan ahkerassa käytössä ja sai vasta 1970-luvun puolivälin kieppeillä hyllykaverin, Kotiruoan. Näiden rinnalla pidin tietenkin aidon kotikokin tapaan leikekirjaa, joka on edelleenkin tallessa. Eikä sovi unohtaa köksävihkoa.

Tunnelmantekijän keittokirjan kirjoitti suomentaja Mirja Rutanen, joka oli aviossa aikansa mediapersoonan, psykiatri Erkki Rutasen kanssa. Kirjailija oli siis eräänlainen julkkiskokki! Kirjan tyyli on rennosti 60-lukulainen, mutta eroaa toki 2000-luvun upeista teoksista. Tässä kirjassa kun ei ole kuvia. Lempireseptejä oli monia, mutta ylitse kaiken kuitenkin Ranskalainen sipulikeitto. Sipulikeiton juomasuositus Mirja Rutasen mukaan: "Maito ei maistu voimakkaan sipulikeiton kanssa. Sen asemesta voi tarjota tavallista huokeata Suomessa pullotettua tynnyripunaviiniä, olutta tai ykkösolutta."  Katkaravut kalastettiin 1960-luvun kulinaristisessa Suomessa vielä purkista. Varsinainen Katkarapuja sormin kuppilassa -buumi rantautui maisemiimme vasta 1980-luvulla.

Katkarapumunakas
4 munaa
1 pieni tölkki katkarapuja
silputtua persiljaa, suolaa, valkopippuria

Haarukalla hienonnetut katkaravut ja silputtu persilja vatkataan kevyesti yhdessä munien kanssa, lisätään mausteet ja munakas paistetaan.

Kotitaloutta vaiko kokkausta?

Voisi kuvitella, että köksä oli lempiaineeni koulussa. Ei se kuitenkaan ollut. En tykännyt opettajasta, eikä hänkään minusta. Lisäksi kaipasin luovempaa otetta. Mutta eihän kotitalous sitä ollut, ymmärrän sen nyt. Liimailin köksävihkoon kaikenlaisia kuvia ja ohjeita, joista Kinkku-juustopiiras on jäänyt elämään kanssani kymmenine muunnelmineen. En muista mistä lehdestä ohje on leikattu, mutta ei se sitä huononna. Eräs muunnelma on gluteeniton tonnikalasta tehty kaikkea-mitä-kaapista-löytyy -piiras, jonka ohjeen teille annan nyt.


Tonnin kalapiiras
(gluteeniton)

Pohja 
2 dl gluteenitonta kaurajauhoa
1 dl maizenaa
1 dl Semper fin mixiä
0,5 rkl unikonsiemeniä
(voi jättää pois)
ripaus suolaa
100 g voita
1/4 dl kylmää vettä
Täyte
1 pieni sipuli ja 1 paprika silputtuna
1 prk tonnikalaa valutettuna
1 rkl kapriksia
1 tl hienonnettua salviaa, suolaa maun mukaan, mustapippuria pari kierrosta myllystä
50 g raastettua parmesaania
2 dl kermaa ja 1 rkl smetanaa
3 munaa

Sekoita pohjan kuiva-aineet ja nypi pilkottu voi niihin. Kun seos on murumainen, lisää vesi. Pyöräytä taikinapalloksi. Laita kylmään 30 minuutiksi. Ota taikina kylmästä ja taputtele se piirakkavuoan pohjalle märin sormin. Halutessasi esipaista pohjaa kymmenisen minuuttia uunissa 200 asteessa. Kuullota sipuli ja paprika pannulla öljytilkkasessa. Ripottele silppu piirakkapohjalle. Lisää sen päälle tonnikala, kaprikset ja mausteet. Levitä kaiken ylle tuore parmesaaniraaste. Sekoita kerma, smetana ja munat haarukalla vatkaten. Kaada seos koko komeuden päälle, laita vuoka uuniin ja paista noin 200 asteessa kauniin kullanruskeaksi. Huom! Gluteeniton taikina on haurasta. Jos kaulitset pohjan, tee se kahden voipaperiarkin välissä.

Lopuksi aivan uusi koekeittiön leipomustuote, gluteeniton muffinssi. Ai-ai, kun on hyvää. Ja jos joku erehtyy pitämään kevyenä, niin hui-hai, eipä olekaan ja siksi se maistuukin ihan jokaiselle, ikään ja ulkonäköön katsomatta.

Mummin muffinssit

1,5 dl Maizenaa
2,5 dl Semper Fin Mixiä
2,5 dl gluteenitonta kaurajauhoa
1/2 tl ksantaania
2,5 tl leivinjauhetta
ripaus suolaa
2 tl vaniljasokeria
1,5 dl raakasokeria

2 rkl aprikoosihilloa
1,5 dl kermaa
100 g voita sulatettuna
2 munaa
1-2 banaania (noin 130 g)
yhden sitruunan kuori raastettuna

50-100 g eli maun mukaan suklaata hienonnettuna, esim. Brunbergin gluteeniton suklaa

1. Sekoita keskenään omassa kulhossaan kuiva-aineet.
2. Sekoita toisessa kulhossa kerma ja sulatettu voi, lisää sitten munat, hillo, sitruunan kuori ja banaani. Yhdistä 1. ja 2. kuohkeasti kauhoen ja lisää joukkoon viimeiseksi suklaa.
Lusikoi seos paperisiin muffinivuokiin tai hyvin voidellulle muffinipellille.
Paista 180 asteessa noin 20-30 minuuttia eli kunnes ovat mukavasti kohonneet ja ruskistuneet.
Taikinasta tulee noin 12 herkkupalleroa.  Siivilöi jäähtyneiden muffinssien päälle tomusokeria reilulla kädellä.

Kuten muutamista kuvista näkee, en ole mikään ruokakuvaaja. Mainostoimistoaikoinani pääsin seuraamaan kyseisen ammattiryhmän työskentelyä. Upea keittokirjakuva ei synny hetkessä, ei edes kahdessa. Eikä missään tapauksessa kännykällä. Kaikki ylistys ja kunnioitus alan todellisille taiteilijoille!

Kuvassa Dasypus menossa illanistujaisiin 
ultramodernissa star wars -lookissaan. 
Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951.