tiistai 15. syyskuuta 2020

"Täällähän on jäniksiä kuin pienessä kylässä!" kiekui närkästynyt fasaani Komendantin puutarhassa.

Olipa outo kesä. Ei kiinalaisia linnoituksessa. Sen sijaan viljelijää vietiin kuin pässiä kaalimaan vartijana. Komendantin puutarhan valtasivat jänikset, fasaanit ja valkoposkihanhet. Viljelijä saattoi aamuvarhaisella, auringon juuri noustua, yllättää palstaltaan fasaaniemon pesueineen tutustumassa kasvimaan tarjontaan. "Lapsoset eikö olekin hurmaava tämä ihmisten tapa laittaa meitä varten näin upeita tarjoiluja tänne, katsokaa nyt noitakin auringonkukanversoja, ai että!" Ja tähän tapaan taisivat puputella myös hyväntuuliset teinijänikset ja itsensä tuoreravinnolla muhkeaan lihaan ahminut emo. 

Jänöjusseja itse teossa. Kuva Maapallon eläinkuvasto 1951.

Menetykset olivat raskaita. Useampi parsakaalin alku kohtasi loppunsa paremmissa suissa, samoin vahapavut ja mangoldit, eipä jäänyt lehtikaalistakaan mitään jäljelle. Ja niinkuin alussa mainitsin, auringonkukan versot tekivät kauppansa herkkupuffetissa. Sen pituinen kesä se? Olkoon menneeksi: tulihan muutama tomaatti, joitakin perunoita, pienehköjä sipuleita ja kaksi tulista retiisiä, kuusi kurkkua ja kolme kesäkurpitsaa. Ja kaksi pientä suurta kurpitsaa, valkosipulia, vattuja ja yrttejä, kehäkukkia, liljoja. Olen onnellinen puutarhuri. Aina vaan pääsee yllättämään se, että ensin kesä on liian kylmä, mutta aurinko paistaa, sitten on liian kuivaa ja lopulta sataa liikaa. Vaikeaa on, ymmärtäähän sen.

On se piknikkiä pidellyt!
Koronan ansiosta olemme perheen kesken istuskelleet tyttären ja vävyn kasvimaan kupeessa pöydän ääressä nauttien kahvista, leipomuksista ja satunnaisten matkailijoiden tarkastelusta. Onneksi tänä vuonna kävi vain 70000 turistia kuukaudessa 170000:n sijaan. 

Korona on varmasti muuttanut useimpien ihmisten tapaamiskäytäntöjä ja ehkä herätellyt uusia ideoita. Minunkin piknik-koristani löytyy tonnikalamuffinsseja, joita kehittelin Virtasalmen viljatuotteen savulohireseptistä. Jaloste syntyi, koska saatavilla oli vain tonnikalaa, jota terästin anjoviksella. (Resepti ehkä ensi kerralla.)


Äidit ja tyttäret, mitäpä siihen lisäämään

Alkusyksyn lukusadon herkkuihin kuuluvat Elizabeth Stroutin ja Joanne Harrisin tuoreet suomennokset.
Kumpainenkin on naiskirjallisuutta aidoimmillaan, raadollisia, inhimillisiä ja haikeita ihmisluonteen kuvauksia, joista ei jännittäviä käänteitä puutu. Molemmissa kirjoissa kuvataan pikkukaupunkieloa ja äidin osaan saumattomasti kuuluvaa luopumisen tuskaa.


Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö, Keltainen kirjasto 2020, suomennos Marja Haapio

Stroutin ensimmäinen teos Amy and Isabelle julkaistiin jo vuonna 1998, vihdoinkin saamme sen suomennettuna. Kirja kuljettaa lukijaa Shirley Fallsin pikkukaupungissa, Uudessa Englannissa 1960-luvun lopulla. Eletään kenties kokonaisen vuosisadan kuuminta kesää, joka kiristää ihmisten hermot ääriasentoihin. Näennäisen sovinnaisessa yhteisössä on salaisuutensa, hankaluutensa ja ilman muuta juorunsa. Keskiössä Tehdas, jota johtaa Avery Clark. Johtaja työskentelee konttorissa alaisinaan pelkästään naisia - Paksu Bev, Lenore, Dottie... (He ovat kaikki pääosassa, miehillä on vain sivurooleja tässä kirjassa.) Kuumaa kesää edeltää surumielinen mysteerien kevät, kun pieni tyttö katoaa naapurikaupungista ja kouluun tulee matematiikan sijaisopettaja, parrakas herra Robertson. Mitä tapahtuukaan Robertsonin ja ujon Amyn välillä? Kuusitoistavuotiaan Amyn ja hänen yksihuoltajaäitinsä suhteet ovat monelle saman kokeneille äideille tuttuja. Ja juuri siksi niin riipaisevia. Strout kehittää näennäisen hitaalta tuntuvaa tarinaa pieninä puroina kohti järisyttäviä paljastuksia, murrosiän kivuliaita kokemuksia ja salaisuuksista vapautumisen riemuja, Pikkukaupungin tyttö on tarina piintyneistä kaavoista irtautumisesta ja läheisimmän ihmissuhteen haavoittuvuudesta ja vahvuudesta. Kaiken se kestää. 


Joanne Harris: Mansikkavaras, Otava 2020, suomennos Satu Leveelahti

Pieni suklaapuoti elää. Myös kuvitteellinen, sadunhohtoinen Lasnquenet-sous-Tannesin kylä on hengissä.
Kujilla tapaamme pitkän eron jälkeen vanhoja tuttuja, toki hiukan ikääntyneinä.
Suklaapuodin houkuttelevat tuoksut viipyilevät aukiolla, jossa puhkuvat muutosten tuulet, joista eivät kaikki tietenkään pidä. Kaikki alkaa floristi Narcissen kuolemasta. Kukkakauppa jää tyhjilleen ja sen tiloihin asettuu pelottavan salaperäinen Morgane Dubois, tatuointitaitelija. Hän houkuttaa myös suklaapuodin Vianne Rocherin kuopusta, Rosettea, joka on erilainen kuin muut ikäisensä ja siksi hauraampi. Narcisse on testamentannut Rosetelle pienen palan metsäänsä, jossa kasvaa mansikoita. Syy perintöön selviää tarinan aikana avautuvista, tuskallisista muistiinpanoista, jotka Narcisse jätti pappi Reynaudille. Äiti Vianne on juuri saattanut esikoisensa Anoukin matkalle aikuisuuteen, Pariisiin, poikaystävän luo. Nyt hän pelkää menettävänsä Rosetten, erityisen lapsensa naapurin Morganelle. Vianne muistaa Zozie de l'Alban, sydänten keräilijän ja on huolissaan. Monella kyläläisellä on pelkonsa. Pappi Reynaud kuulee niitä rippituolissa ja kantaa samalla omaa häpeäänsä. Narcissen muistiinpanot uhkaavat paljastaa hänet. Hän on siitä aivan varma! Suhteettoman suureksi käyneen häpeä loppukohtaus nähdään Rosetten ja hänen mielikuvitusystävänsä Bamin mansikkapaikassa. Ja loppuhan on onnellinen niinkuin Harrisilla aina. Kaiken se kestää.

Aah sitä suklaan tuoksua! https://otava.fi/kirjat/mansikkavaras/


"Hiiteen turvavälit, pidä kiinni, muuten me pudotaan!" komensi Pusi-karhu kaveriaan vihreällä oksalla.
Kuvassa pussikarhuja. Taustalla nimim. Huolestunut äiti. Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti