Löysin kuvakirjasta tupakkapiippukalan, Gunna Gisladottír!

Parahin lukijani. Pahoitteluni, että olet joutunut odottelemaan kuumia uutisiani yli kolme viikkoa. Ja mitä onkaan ehtinyt tapahtua siinä ajassa - olen ollut luova. Olen rakentanut valokuvaseinää. Siinähän saa mummo ajan vierähtämään, ja Rane raapii digitaalista kalustoaan sparrattavan huomion suuntautuessa muualle. Ei huolta: olen lenkkeillyt, taivutellut, loikkinut ja uinut ihan riittävästi. Rane*) nyt vaan on niin malttamaton. Alinomaan kinuamassa liikkeelle. Liike on ikuinen, sanotaan poliittiseksi luokiteltavassa 70-lukulaisessa laulelmassakin. Kuvaseinä on sitä paitsi melkein valmis, joten Rane pääsee pian kirittämään mummoa lumessa. Nastakengät naftaliinista ohoi! Tässä kuva kuvaseinästä. (Kuten sanassa lukee, niin keskeneräistä seinää ei tulisi näyttää lapsille eikä hulluille. Jos kuulut jompaan kumpaan kategoriaan, sulje silmäsi.) *) Rane=aktiivisuusranneke=ranneraineri.

Kirjallisuudesta ja Islannista

Ei niin suurta kuvaseinää, etteikö ehtisi lukemaan!

Pimeyden keskellä on dekkari poikineen valaissut polkujani.

Ikävä kyllä eräiden kohdalla jouduin jättämään homman kesken puhtaasti kieliopillisista syistä. Pilkunviilaaja, sanoisi ahne kustantaja.

Lilluessani Ranen kanssa Altaan lempeässä vedessä syysmyrskyn tikatessa jääneulasilla reikiä uimalakkiin muistan Reykjavikin rikintuoksuista uimalaa, Oi, siellä sai hetkessä heleän hipiän! Kuten suomalaisserkut, myös islantilaiset juovat viinaa - mutta olut se vasta maistuukin, varsinkin pimeänä. Oluen myynti oli nimittäin kiellettyä Islannissa vuoteen 1989 saakka. Seuraavassa kuvaparissa vasemmalla lyylin uusi syystyyli eli muotipäähine ja sen katsojalle järkytyksen ensiapu: kolme kovaa satujen saarilta. Kippis!

Kylmä on ku jääkarhun pe.. Ja sitten ne olalle vie!

Olen hiukan kallellani islantilaisiin dekkaristeihin. Arnaldurin synkät siveltimenvedot sysivät lukijan laavanharmaaseen depikseen ilman palauttavaa lääkitystä. Ja silti ne ovat upeita, inhimillisiä ja koukuttavia. Erlendur-sarja kannattaa aloittaa Rämeestä, joka julkaistiin suomeksi 2003. http://www.tornio.fi/ArnaldurIndridason

Islannin-reissusta löytyi todistekin: postikortti kuumilta lähteiltä.

Uusin tulokas on Islannissa asuva engelsmanni Quentin Bates. Rakkaus toi saarelle, niinhän se usein tekee, jopa joillekin suokkilaisille... Quentin Batesin päähenkilö, ylikonstaapeli ja yksinhuoltaja Gunna Gisladottír on raamikas, räväkkä, naisellinen ja äidillinen, periksiantamaton ja älykäs. Ei hentoinen, ei klassisella tavalla kauniskaan. Laxnessin maisemissa uinuvien pikkukylien verkkaiseen menoon tuudittautuneet poliisit päällikköineen saavat sutinaa kinttuihinsa, kun lama-Islannin karut kasvot paljastuvat. Batesin kirjat ruotivat armotta saarivaltion tuhoisaa talouskuplaa. Tuoreimmassa Batesissa se nousee erityisen selkeästi esiin. Batesin Islanti-dekkareita saa mukavasti kirjastoista, ensimmäinen suomennettu oli Kylmät käänteet joka ilmestyi Blue Moonilta vuonna 2014. "Syksy 2008. Finanssiviikinkien maailmanvalloitus alkaa kääntyä kohti katastrofia. Hvalvikin satamassa kelluu ruumis. Mies on ollut kapakkakierroksella Reykjavikissa, mutta päätynyt mereen yli sadan kilometrin päässä..."

http://www.bluemoon.fi/fi/kirjailijat/69-quent-bates

Islannista voi varsin kepeästi siirtyä Kanadaan, vaikka se kirpaiseekin Flavia de Lucea, joka

omien sanojensa mukaan karkoitetaan Bishop's Laceyn kylästä ja Buckshawin kartanosta Neiti Bodycoten tyttökouluun. Huolimatta siitä, että koulu on Flavian edesmenneen äidin Harrietin entinen opinahjo, kemisti-etsivämme ei ota sopeutuakseen. Kaikeksi onneksi hän saa kemian opetusta syytteestä vapautetulta myrkynkeittäjättäreltä. Tietenkin hän pääsee ratkaisemaan myös arvoituksia, tarkemmin sanottuna outoja katoamisia. Peltokanalinnut Fasaanipaistileipineen mainitaan, mutta oikeastaan kaikki alkaa takkahormista tipahtaneesta, lippuun kääritystä päättömästä ruumiista...
Olin jo hiukan alla päin edellisen Flavia de Lucen jälkeen, koska luulin että sarja päättyisi. Mutta ilo pienestä itkusta: tämä oli hauska ja nokkela jatko-osa. Eivät puitteetkaan ole hassummat. Hiukan oli turhaa ja häkellyttävää rönsyilyä, mutta suosittelen luettavaksi. Jollei nyt niin viimeistään jouluna.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus, Bazar 2017, suomennos Maija Heikinheimo.

https://www.bazarkustannus.fi/kirja/nokisen-tomumajan-arvoitus/

"Tupakka- ja piippumiehissä on eräänlaista syvien vesien karismaa", 

tuumaili Kessu Kalanen aamu-uinnilla. 

Maapallon eläinkuvasto, WSOY 1951.

Rikinkeltainen taivas oli jäätävän harmaa, mutta Rane sparraili elementissään

Syntymäpäivän kunniaksi kävin uimassa. Altaassa, tietenkin. Ja tottakai rannekaverini Rane oli messissä. Mummomasokismia huipussaan. Allas oli suloisen lämmin, mutta kaikki muu sen ympärillä murhaavan jäätävää. Tuuli puhalsi empimättä päin pläsiä ja teki todella kangistavan vaikutuksen kroppaan, joka nousi sankarillisen urheilusuorituksen jälkeen altaan aalloista sen reunalle astelemaan. Mitäpä siitä vesisateesta, mutta kylmyys! Kolme kiinalaisneitosta keräsi saunassa rohkeutta, ja sen ajan kun pukeuduin he tekivät lukuisia yrityksiä uskaltautuakseen altaalle, mutta palasivat heti kauhuissaan takaisin pukuhuoneen ja saunan lämpöön. Taas tuli todistettua, että suomalaiset ovat kajahtaneita - kirmailihan ulkosalla pari koululuokkaakin. Toki on pakko myöntää, että "jälkeenpäin oli taivaallinen olo".

Rouva ja Rane Altaalla rentoutumassa. Kuva: Väinö Kannisto 20.12.52, FINNA

Rane puolestaan ei piitannut ilmasto-olosuhteista tuon taivaallista vaan jatkoi uintisuorituksen arviointia kaapissani, koska olin unohtanut painaa keskeytysnappulaa altaasta noustuani. Periksiantamaton sparraaja tuo Rane. Jos jollekulle on jäänyt kysymysmerkki Ranen kohdalle, mainittakoon että sen  kaupallinen nimitys on Aktiivisuusranneke. Lisää Ranen ja Hellun yhteiselosta edellisessä blogissani, https://mumminmurut.blogspot.fi/2017/09/uuma-nakyvissa-hihkui-mummi-kun.html

Ranen lisäksi olen hurahtanut suomenruotsalaisiin. Hurahdus on kestänyt noin 50 vuotta. Sillä on juurensa Kulosaaressa. Siellä kun ei voinut ainakaan 1960-luvulla asua törmäämättä hurreihin (joka taitaa olla nykyään paheksuttavan epäkorrekti termi). Kuliksessa suomen- ja ruotsinkieliset oppikoulut olivat rinnakkain ja ruotsalaisessa oli parempia bileitä - kerran esiintyi jopa Topmost - ja vetävämpiä kundeja. Suomenruotsalaisuudessa minuun vetosi myös yhdessä melskaaminen rapukekkereiden ja juomalaulujen varjolla ja kahviloissa viihtyvä itsevarmuus, joka sai meidät suomalaiset tuntemaan itsemme junteiksi. Härregyyden dåå! Olisi voinut kuvitella että niiden vuosien jäljiltä olisi kielimuistiin jäänyt vankka ruotsia puhuva poljento, mutta huonosti kävi.

Rakkaudesta suomenruotsalaisiin jaksoin lukea loppuun Kjell Westön uusimman. Westö kuuluu lempikirjailijoihini ja edellinen, Kangastus, oli mielestäni oikein palkitseva. Tästä uutuudesta tulee mieleeni kirjailijan kaukaisempi teos, Älä kulje yöhön yksin, joka oli samaan tapaan harhaileva, muisteleva ja hiukan pitkästyttävä. Mutta niin on elämäkin, ja tässähän käydään läpi miehen melkein koko elämä vajaassa viidessäsadassa sivussa! Helan går - ensirakkauden hetkistä fyysisen riippuvuuden kiroihin, vapauden kepeydestä vallan ja katkeruuden syövereihin, hulluutta ja Lapinlahtea unohtamatta. Ajanjakso on meikäläisen silmäkulmasta katsottuna nostalginen ja kirjassa tätä tunnetta voi imuroida itseensä mielin määrin. Myyntimiehen ja konttoristin poika löytää rikkaat Rabellin sisarukset. Torpan kesävieras kohtaa hienostokartanon lapset. Yhteiskuntaluokat ylitetään, koska niitä ei ole lasten maailmoissa, ne ryhtyvät muodostumaan vasta teini-iässä ja sen jälkeen.

Westö tuntee ikäpolvensa ja muistaa tarkasti mielialat ja asenteet. Rikinkeltainen taivas on kertojan ja hänen ystäviensä kasvutarina ja samalla katsaus yhteiskuntamme, tarkemmin ajateltuna pääkaupunkimme, lähimenneisyyteen. Stadilainen on kotonaan näillä sivuilla, vaikka pistäytyykin välillä Stellan luona Berliinissä ja hurjastelee kirjailijan, liikemies-Alexin, teologi-Kristerin ja häirikkö-Jajon kanssa Portugalissa. Upea kokemusten kaari alkaa runollisen optimistisesta lapsuudesta, piipahtaa psykedeelisellä 70-luvulla, nousukasmaisella 80-luvulla ja - tuhoisalla 90-luvulla, josta ei ilman ruumiita selvitä. Ja kuten elämänkaareen kuuluu: seuraavat jälkipolvet maksavat vanhempiensa synneistä ja niistä myös kostajat nousevat.

Vietnamin sodan vastainen mielkkari rauhanpatsaalla 1970, Simo Rista FINNA

Kirjailija itse kulkee koko matkan ikäänkuin sivustakatsojana, muttei suinkaan toimettomana: rakastellaan ristiin rastiin, eikä nuoruuden lemmityistä päästetä irti. Kirjailija on aikeissa kirjoittaa ystäviensä Stellan ja Alexin tarinan, mutta ei saa työstä otetta. ja mitä syvemmälle lapsuuteen hän uppoutuu sen vaikeammaksi kirjoittaminen käy. Vierähtää pari vuosikymmentä opettajan sijaisuuksia ja muita hanttihommia sekä vauraan Alexin armopaloja. Menestys saavutetaan kuitenkin, kirjailija palkitaan, hänen tuotantoaan suitsutetaan, läheiset löytävät omat hahmonsa kirjasta. Onni ja menestys on haihtuvaa, mutta rakkaus pysyy - vai pysyykö, onko suhde Linda Voigtiin vain laastaria? Myös muisti tekee tepposiaan itsevarmalle päähenkilölle. Kaikki ei mennytkään niinkuin hän oli kirjoittanut. "Minusta tuntui , että ymmärsin jotain mitä en ollut ymmärtänyt aiemmin, en ainakaan niin kirkkaasti kuin nyt, kun ajatus nousi kaikkien petosten ja laiminlyöntien alta. Ymmäsin, että rakkaus saa meidät muistamaan, että rakkaudesta kertomukset syntyvät.(...) Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikein rakastamme?" Kuka rakastaa rahaa enemmän kuin perheensä perinteitä? Kuka kostaa menneisyyden vääryydet? Minne katosi kaikki kaunis?

Westö, Kjell: Rikinkeltainen taivas, Den svavelgula himlen, suomennos Laura Beck, Otava 2017
https://otava.fi/kirjat/9789511294917/#.WdOC0GRl86g

"Mitä tuumaat mun uusista silmälaseista, muru?" 

kysyi trenditietoinen pitkävarvas tyttöystävältä.

Kummituseläin, Maapallon eläinkuvasto WSOY 1951